Aikalaisemme Job...

Job Suuressa nukketeatterissa Pietarissa

... näin otsikoi Novaja gazeta (Uusi lehti) artikkelinsa liettualaisen Eimuntas Nekrosiuksen Jobin kirjan perusteella tehdystä ohjauksesta, joka esitettiin viime syksynä Moskovassa Stanislavskin aikakausi -festivaalilla. Kun luen artikkelia, mieleeni tulee hämmästyttävällä tarkkuudella juuri ennen joulua Nekrasov-kadun Bol'shoi Teatr Kukol (Suuressa nukke-) -teatterissa, Pietarissa näkemäni esitys Jobin kirja, Ruslan Kudashovin ohjauksena.

En puhu niinkään tarkkuudesta esityksen muodossa, keinoissa, ohjauksesta, vaan Jobin kirjan hengen tuomisesta tähän päivään, ilman että vanhan testamentin tekstiä olisi nykyaikaistettu, tai ihmistyyppejä modernisoitu. Ei, mistään tuollaisesta ei ole kysymys, eikä Jobin kirja tarvitse minkäänlaista modernisointia: se puhuu tämän ajan kieltä, tämän ajan ihmiselle. Samalla Nekrasov-kadun esitykseen hiipii hetkittäin liikumattomuus, hiljaisuus, puhumattomuus, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tokareva kirjoittaa Moskovan esityksen valtaavan 'stihija', syvä hiljainen rauha. 

Kuten Novaja gazetan toimittaja Marina Tokareva kirjoittaa: "Job on kuka tahansa, koko kärsivä ihmiskunta. Hän eli vanhan testamentin aikaa, ja meidän aikaamme." 

Ehkä ihminen vain ei halua kuulla Jobia. Ehkä ei koskaan ole halunnut, eikä yhtään enempää tänään. Kuka haluaa kuulla ihmistä tai ihmisestä, joka on hyvä, mutta jolta otetaan syyttä kaikki? Tarinahan on ikävä, joutuu pohtimaan ikäviä asioita. Juuri tällainen on Jobin tarina. Kaikki kaatui, kaikki tuhoutui, kaikki mitä hän oli saanut, kerännyt, tehnyt, otettiin pois. Otettiin? Kuka otti?

Tokareva siteeraa Nikolai Berdjajevia, joka kiteytti yhden tavallisimmista ateistien ajatusrakennelmista näin: jos on olemassa syyttömän kärsimystä, silloin ei jumala voi olla olemasa. Ei ainakaan hyvä jumala.

Yhtä aikaa Jobin tarina elää vahvaa omaa elämäänsä. Syytön kärsii edelleen. Syytön kärsii Beslanin kouludraamassa, syytön kärsii Boko Haramin kaapatessa koulutyttöjä, syytön lähetetään sotaharjoituksiin, mutta joutuu sotaan. Tai se mikä haukotuttavan jokapäiväisenä ja tylsän tavallisena kiusaa minua eniten: syytön kärsii koulukiusattuna. 

Nekrosius teki ovelan vedon näytelmänsä lopuksi: Job astuu näyttämölle Saatanan ja Jumalan kanssa. Saatana ojentaa Jobille omenan. Job puolittaa omenan ja syö molemmista puolikkaista, hyvää ja pahaa. Tokareva näkee Nekrosiuksen nerokkaassa loppukohtauksessa ajatuksen reaalimaailmaan paluusta. Emme elä armollisessa maailmassa. Nekrosius yhdistää tarinassaan oikeamielisen ihmisen ja ensimmäisen synnintekijän. Niin kuin yhdessä omenassa, niin jokaisessa ihmisessä: mahdollisuus hyvään ja pahaan.

Todistaako syyttömän kärsimys siitä ettei jumalaa ole vai ei todista ettei Jumalaa olisi? Jobin kirjan kipeimpien huutojen yhtäpitävyys tämän päivän kysymysten kanssa todistaa kirjan elävän tänä päivänä. Aikalaisemme Job. 

Eeva-Liisa

Ohjaaja Eimuntas Nekrosius

Jobin kirja Moskovan festivaalilla

Niin kauan kuin pallo vielä pyörii

Kiivaana käyvän Venäjä-keskustelun lomassa unohtuu, että kaikki ei ole politiikkaa ja pakotteita. Kulttuurin ja urheilun alalla maidemme välillä on hedelmällistä vuorovaikutusta. Vuoden alussa Pietarissa oli perinteinen Valentin Granatkin-jalkapalloturnaus alle 18-vuotiaille pojille, johon Suomi on osallistunut useana vuonna. Turnaus antoi arvokasta kokemusta peleistä tasokkaita maita vastaan sekä sopeutumisesta kansainvälisiin oloihin. Järjestelyt olivat erinomaiset, kuljetukset, harjoittelu, majoitus toimivat. Ottelut olivat yhdellä Euroopan suurimmista sisästadioneista Petrosskylla  (Park Pobedyn vieressä). Pelien ja harjoittelun ohella Suomen joukkue ehti tutustua Pietariin ja hakea vaihtelua hotelliruokiin. Pakolliseen päiväohjelmaan kuului luonnollisesti koulutöiden hoitaminen.

Suomen pelaajia Iisakin aukiolla

Tässä vaiheessa kautta Suomen tavoitteena oli ensisijaisesti taktisten kuvioiden hiominen. Päinvastoin kuin useat muut joukkueet, Suomi pyrki käyttämään sallitut seitsemän vaihtoa eikä tähdännyt vain tulokseen ykkösnyrkillä. Silti  Suomen pojat menestyivät. He voittivat sekä Moskovan kaupunkijoukkueen että Latvian, pelasivat tasan Etelä-Korean ja Japanin kanssa. Ainoa tappio tuli otteluruuhkan keskellä Slovakialle. Erityisen tyytyväisiä oltiin tasapelistä  nykyaikaista nopeaa jalkapalloa pelaavaa Japania vastaan. Yleensä ottaen Suomen joukkuepeli toimi, työmoraali ja peli-ilo oli korkea. Olisiko tässä joukkueessa Suomifutiksen tulevia tähtiä? Vaikkapa  Markus Uusitalo, Aapo Halme, Nicholas Hämäläinen, Obed Malolo...

Nähtyään tätä nuorten energistä ja iloista jalkapalloa vanhan futishullun on pakko lainata kirjailija Kai Maksimaisen ylistystä lajille:  ”…potkun perään muoto, pyöreän täydellinen muoto, joka täyttää lupauksen alituisesta liikkeestä, joka ei pysähdy aikojen luentaan, vesien virtoihin, tuulen huminaan, liikkeestä, jolla ei ole rajoja, on jatkuva ja periksi antamaton sen pyhyys, sen keinoin saa voimansa nuori kirmaava ikäpolvi, sen keinoja ihaillessa illan koittoonsa hiipivä vanhus.”

( ”Jalkapallokuu”  ntamo 2014)

Mikko

Tässä turnauksen kotisivut:  http://granatkin.com/index.php/en/

Ja joulunaika se jatkuu ja jatkuu...

Ruokakaupassa käydessäni huomasin, että vodkaa myytiin alennuksella. Muistin tämän, kun aloin soitella rinkiä ystäville kutsuakseni kylään heti vuoden alkaessa. Ajattelin että venäläiset vasta palailevat töihinsä ja itsekään en ole vielä niin työn touhussa, etten viitsisi järjestää pieniä pirskeitä. Mutta juhlatkin voivat käydä voimille.

Ensimmäisenä soitin Laljalle, joka ilahtui: "...kiitos, kiitos, niin kun juhlatkin vielä jatkuvat, vanha uusi vuosi on vasta tulossa ja loppiainen!" Sitähän minäkin, että juhlitaan nyt vaan samaan syssyyn mitä ehditään. Sitten soitin Katjalle, joka heti ensimmäiseksi puuskahti: "Luojan kiitos joulunpyhät ovat ohi!". Panin vastaan ja hehkutin kuinka itse asiassa pyhät yhä jatkuvat ja niinpä minä aionkin... Johon Katja: "Niin todella, pahaksi onneksi taitaa vielä olla pari juhlaa jäljellä...".

Sitä, joka jaksaa juhlia koko kierroksen, odottaa vielä vanha uusi vuosi 13. - 14.1. ja loppiainen 19.1. Loppiainen on Jeesuksen kasteen juhla, kun se lännen kirkoissa on vakiintunut kolmen tietäjän tai kuninkaan Beetlehemin matkan muistoksi. Loppiaisena miljoonat venäläiset käyvät kastautumassa avantoon. Se tehdäänkin kunnolla, päätä myöten ja kolme kertaa. Kastautuminen merkitsee luopumista vanhasta elämästä ja puhdistautumista.

Järjestän joulukauden päättymiskutsut vanhan uuden vuoden ja venäläisen loppiaisen välissä. Minkä tradition mukaan iltaa vietetään on vielä hämärän peitossa. Voimmehan vaikka yhdessä yrittää muistella Shakespearen Loppiaisaatto näytelmän juonta: miten ihmeessä se liittyy loppiaiseen? Toisaalta, viime vuonna samoihin aikoihin ei mikään traditio estänyt Vasjaa, joka on syntynyt ja kasvanut Ukrainassa, laulamasta haikeita ja huikeita ukrainalaisia kansanlauluja. Tiedä vaikka tänä vuonna sama toistuisi duettona, kun saamme piiriimme Valerin, joka on ihka aito ukrainalainen.

En ostanut alennusvodkaa. Ja muutenkin vain pienen putelin miehille juhlakauden loppumisen merkiksi.

Eeva-Liisa

Loppiaisen viettoa San Sebastianissa Espanjassa. Kuvassa tietäjät Balthasar, Caspar ja Melchior.

 

Kertaus on muistojen äiti

Kun palasin joululomaltani Pietariin menin Suureen nukketeatteriin katsomaan näytelmää Jouluna kaikki ovat vähän kuin tietäjiä... No mutta enhän minä näin voi aloittaa uutta vuotta ja uutta blogia: ensinnäkin aloitus on sama kuin tismalleen vuosi sitten, 8.tammikuuta 2014. Toiseksi ensin lienee paikallaan toivottaa noin kolmelle säännölliselle lukijallemme: Kiitos viime vuodesta ja onnellista uutta vuotta! 

Ja takaisin: en voinut välttää kiusausta nähdä uudelleen nukketeatterin joulunäytelmää. Se on liikuttava, tuolit heiluvat lasten ja aikuisten alla. Katosta laskeutuu mandariineja, kuten Josif Brodskin runossa, josta myös näytelmän nimi. Tarina vie mennessään. Eräskin mies kommentoi puoliääneen näytelmää koko esityksen ajan. Vilkaisin taakseni nähdäkseni sepustiko hän näytelmän (olematonta) juonta lapselle, mutta ei: mies vain kommentoi, joko kiusaantuneen näköiselle vaimolleen tai meille muille. 

Esitys ei kuitenkaan ole kronologinen ja Joosefin ja Marian perheen tarinakin kerrotaan ainakin kaksi kertaa. Samoin hirveä Herodes saa esittää repliikkinsä pariin otteeseen. Mikä siis esityksessä kiehtoo?  

Enkeli, joka lentää läpsyttelee ilmestyäkseen milloin tietäjille, milloin paimenille ja lopulta kuolemalle. Kertojat, jotka juuttuvat tekstiin ja joita kuiskaajan täytyy nousta piilostaan hoputtamaan. Joululaulut - oletan että ne ovat ortodoksisen joulutradition mukaisia, vaikka en tunnista niitä - joiden esitystapa on vähän kuin virttä veisaisi polokan tahtiin, polokan tahtiin. 

Ensi vuonna menen taas ja muistelen näitä muita kertoja. Tuolien narinakin on joka kerta erilaista. Piparkakut olivat mausteisempia tänä vuonna. Vanhan talon kapea portaikko oli täynnä tuikkuja, ja katsojat ohjattiin pimeässä niiden valossa kerrosta ylemmäs pienelle näyttämölle. Tänä vuonna minua ei enää huolestuttanut tuleeko tulipalo. Joulun ihme.

Eeva-Liisa

Alakerran naapurini kolmannessa kerroksessa

Raahustin työpäivän jälkeen kotiin. Asun hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Kaikenlaiset pikkuasiat painoivat mieltä ja harmittivat. Mieli oli apea. Tuntui kuin asuisin neljännessätoista kerroksessa.

Edellispäivänä olin etsinyt juuri hankkimaani korvakorua, turhaan. Se oli poissa: olin varmaan pudottanut sen kotimatkalla. 

Yhtäkkiä kolmannen kerroksen kohdalla silmäni osuivat seinällä olevaan lappuun: "Kuka on kadottanut riippuvan korvakorun, jossa on kolme kelloa? Teidän sopii tulla tänne (asunto 292) aamulla ennen 8.20, illalla 21 jälkeen."

Jippii! Päiväni oli pelastettu, samoin korvakoruni!

Kello yhdeksän jälkeen seisoin naapurien ovella soittamassa ovikelloa. Äiti ja poika tulivat puuhakkaina avaamaan. Sieltähän reipas heponi löytyi: kolmen kellon lisäksi korussa on hevosen pää.

Mitä muita murheita minulla oli? Ei kyllä tule enää yhtään mieleen.

Eeva-Liisa

Enkelien armeijat

Tatjana Tshursinova 2014 Pietari

"Kauhea on joka enkeli", kirjoitti Rilke runossaan. Se tuli mieleeni kun katselin ystäväni tekemiä enkeleitä, jotka eivät olleet ollenkaan kauheita. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Rilke kauheudella tarkoitti. Pelkäsikö hän enkeleitä?

90-luvun alussa kriitikko ja runoilija Jukka Koskelainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Rilke oli myöhäistuotannossaan "Venäjän lumoissa", Venäjän, jonka hengellisyys oli yksinkertaista, ei kovin teologista.

Dostojevski nosti oikean hengellisyyden esimerkiksi yksinkertaisen venäläisen talonpojan, johon viittasin edellisessä blogissani. Venäläinen hengellisyys on kehon, aistien ja yksinkertaisesti rituaaleille antautuvan ihmisen uskoa. Toisin on lännen kirkoissa, katolisessa ja erityisesti protestanttisessa, joissa järki ja teologia sulkevat Jumalan ja hengen oppineisiin lauseisiin ja teoriaan. Niinkö?

Venäjällä asuvana, elämää ja Venäjän ortodoksista kirkkoakin sivusta seuraavana, mieleeni tulee: mitä "kauheat enkelit" ovat? Ovatko ne niitä, jotka ovat alistuneet asettamatta mitään kyseenalaiseksi? Niitä, jotka eivät kysele vaan tottelevat? Enkelin, kuten ihmisen, on kysyttävä miksi, silloin kun kauheuksia tapahtuu.

Eeva-Liisa

Arkkienkeli Mikael 1300-luvulla Jaroslavl

Mihail Nesterovin Surun enkeli 1901 Ukrainassa

2 x Dostojevski

Dostojevski 1: 

Osallistuin hiljattain Dostojevski-retriittiin Suomessa, San Damianon osuuskunnassa Porlammilla. Pohdimme Dostojevskin tuotantoa tutkineen ja päiväkirjoja kääntäneen uskonnonsilosofian emeritusprofessori Heikki Kirjavaisen kanssa Dostojevskin kirjoituksia tämän päivän venäläisestä Eurooppa-kuvasta käsin. Kuuntelimme päiväkirjan sivuja ääneen luettuna ja ainakin minä hätkähdin: onko Euroopan pelko tämän päivän lehdestä vai 1800-luvulta? Sitä paitsi, onko se mitään Euroopan pelkoa, vai pikemminkin ulkomaailman pelkoa?  

 

Toki Euroopassa, Suomessa, länsimaissa on kovasti kritisoitavaa: olemme käpertymässä omaan hyvinvointiimme, oman maailmankuvamme ylivertaisuuteen, omaan yksilöllisyyteemme, omiin valintoihimme, omaan design-kotiimme hörppäilemään omantyylistämme mineraalivettä kauniista lasista seinän kokoisen taulutelevision ääreen. Voimme sitten harrastaa pikkuisen jotain hyvää kuten nenäpäivää tai jotain trendikästä ekoilua kuten vaikka pyöräilyä, mutta mieluiten kolmekymmentäseitsemänvaihteisella maastopyörällä, jolla voi polkea kaupungin halki urheilumielessä muista tienkäyttäjistä piittaamatta.  

 

Ehkä Dostojevski oli, ei pelkästään nerokas kirjailija ja ihmisen sielun syövereiden tuntija ennen Freudia, vaan myös näkijä: näkikö hän sadanviidenkymmenen vuoden päähän eteenpäin ja kylmäsikö näky häntä? Mutta jos Dostojevski näki vain länsimaisen ihmisen sielun tyhjyyteen ja kylmyyteen, niin siinä olen toista mieltä: kyllä Venäjältä löytyy aivan samaa. Ja yhdessä Dostojevskin kanssa etsin toivoa, ulospääsyä materian ja yksilöllisyyden vankilasta. Mutta mistä toivo löytyy? Mistä hengen voitto materiasta? 

 

Dostojevski 2: 

Kävin tiistaina Dostojevski-museossa katsomassa Mika Myllyahon näytelmän Paniikki eli miehiä heromoromahduksen partaalla. Sali oli täynnä, hieman kiikkerät tuolit viimeistä paikkaa myöten myyty. Kolme miestä näyttämöllä: ollaan meditaatiota harrastavan, sisälle jumittuneen maailmanparantajan design-kodissa; vanha ystävä tulee yllättäen, hän on jäänyt vaimoltaan salaa työmatkalta ja häntä piinaa vaimon kritiikki; kolmas mies on maailmanparantajan talk show'ta televisiossa vetävä trendiheppu. Kellään ei tunnu menevän hyvin. Kieli on niin lennokasta, että osa menee ohi, varsinkin silloin kun miehet huutavat toistensa päälle. 

 

Hyvä teksti. Nauratti. Hyvät näyttelijät. Ihailin. Entä sitten: onko meidän ongelmiemme huippu paniikkikohtauksissa, vaimon kritiikissä (ehkä oikeutetussa, mene tiedä), TV-ohjelman lopettamisessa? Hm?

 

Eeva-Liisa

 

Dostojevskin museo sijaitsee Kuznetshni-kujan ja Dostojevski-kadun kulmassa, lähellä Vladimirskaja/Dostojevskaja -metroasemaa.

Venäläisen Paniikki-näytelmän näyttelijät: Aleksandr Bargman, Vitali Kovalenko ja Aleksandr Novikov. Bargman myös ohjasi näytelmän.

Kuva Ryhmäteatterin esityksestä, oletettavasti vuodelta 2006.