Tuntemattomille sotilaille

Nuorille sankareille. Kaupungin puolustajille. Leningradin nuorille miehille. He saivat patsaansa. Mikä on aikaväli, jolla ihmisen on saatava tunnustus toimimisesta kaupunkinsa tai maansa hyväksi? Millä lailla maa palkitsee ne, jotka ovat antaneet ainoan elämänsä? Millä ehdoilla maa tunnustaa ja palkitsee? Kuka taistelee ja missä? Kenen hyväksi, ja miksi, silloin kun uhrista ei saa puhua, koska sitä ei virallisesti ole?

Eeva-Liisa

Saigon, jossa en koskaan käynyt...

Legendaarinen kahvila Saigon Pietarissa täyttäisi 50 vuotta ensimmäisenä syyskuuta. Nyt sen paikalla näyttää olevan joku ketjuhotelli, jonka nimeä en viitsi mainita. Enemmän kuin tämä, sinänsä surullinen asia, minua harmittaa se, etten lopultakaan koskaan käynyt Saigonissa.

Yksi meistä kävi siellä jatkuvasti. Kaikki hänen kaverinsa olivat sieltä.Ymmärsin hänen puheistaan, että kaikki merkittävä tapahtui tai sanottiin ääneen juuri Saigonissa. Saigonissa kävivät Josif Brodski, Sergei Dovlatov, Boris Grebenshtshikov. Jonkin verran mainitsemisen arvoista tapahtui kommunalkoissa, silloin kun mamashat tai babuljat eivät olleet kotona vahtimassa tiedostavaa tai muuten aikaansa lauluissa tai runoissa tulkitsevaa nuorisoa.

Kuuluin tähän jälkimmäiseen porukkaan, joka ei päässyt ensimmäistä tai toista keittiötä pitemmälle. Mutta olen varma, että jokaisen kommunalkan yhteiskeittiö; tai monen sukupolven yhteinen asunto, sellainen, jossa halvaantunut isoisä asui ainoaa makuuhuonetta, olohuonetta asui poika ja hänen kaverinsa, ja keittiötä, kodin sydäntä, hallitsi mama kokoontaitettavalta hetekaltaan; jokainen tällainen keittiö, jossa roikkui katossa kaniininnahkoja kuivumassa, kaasuliedellä paloi ikuinen tuli ja porisi borshtsh, oli näyttämöä ja tutkijan kammiota kutsuvampi paikka, jossa kannatti viivähtää, kuunnella ja oppia. Parhaimmillaan olohuoneesta alkoi - naapurien harmiksi - kuulua fortepianon tapailua, ja keittiön valtiatar, mamotshka, tarjosi tuoksustaan kuulua kaalisoppaa. Korvasivatko nämä tutuiksi tulleet keittiökokemukset ystävämme Saigonin kokemuksia, en tiedä.

Eeva-Liisa 

City-pyörät ilmestyivät Piiteriin...

Mitä silmäni näkevätkään...? Oman metroasemani kupeeseen on ilmestynyt tukevia sinisiä polkupyöriä. Ne näyttävät olevan hyvässä kunnossa. Kahdeksanpaikkaisessa parkissa on vielä kaksi pyörää odottamassa onnellista pyörän lainaajaa. Pitäisikö ryhtyä heti tuumasta toimeen ja lainata pyörä vaikkapa viikoksi? Mutta hetkinen: minne sen parkkeeraisin kotipihallani? Varastettaisiinko se sieltä?

Sitten, heti perään toinen kysymys hiipii mieleeni: entä kypärä? Niitä ei ole lainan. Mistä löytäisin sen nyt tähän hätään? Ja mieleen muistuu kokemus Helsingistä tältä kesältä, kun kerroin tyttärelleni olevani tulossa hänen luokseen pyörällä - merenrantoja pitkin, tuulesta ja vauhdista nauttien. Mihin tytär: onhan sinulla kypärä? Kuka hänetkin on opettanut niin tarkaksi, että muka joka kerta on kypärä oltava. Ei auttanut, ja lähdin etsimään läheisestä kauppakeskuksesta kypärää. Onneksi aivan tavallisesta marketista löytyi.

Mutta nyt ei ole kypärää. Olen nähnyt kuinka munankuori menee rikki. Niin menee kuulemma päänkuorikin.

Joka tapauksessa iloitsen pyöristä! Ne ovat kauniin sinisiä, ne tuovat tuulahduksen liikkeen vapautta ja reippaan demokraattisen ihmisen Eurooppaa Pietariin. Sitä paitsi, Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa pyöräillään ilman kypärää. Ero on vain siinä, että siellä pyöräilijöiden määrä ylittää kriittisen massan rajan: autot eivät enää voi olla välittämättä pyöräilijöistä. Täällä jokainen pyöräilijä polkee henkensä kaupalla, vielä toistaiseksi.

Eeva-Liisa

Pietarin pyöräverkoston ohjeet, hinnasto ja sakot.

 

Kronstadt, matruusien aika ja kullan kimallus

Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni: en tiennyt juuri mitään Kronstadtista. Enkä tiedä vieläkään kovin paljon, mutta sen verran enemmän kuin ennen eilistä vierailua, että ymmärrän kaupungin ja linnoitussaarten suunnattoman merkityksen Pietarin kaupungin puolustukselle.

Mutta en aio kirjoittaa niistä, enkä edes padosta ja huikeasta teknisestä ratkaisusta estää tulvat Pietarissa. En myöskään hankkeista vesien puhdistamiseksi. Sillä minua kiehtovat juuri nyt muut seikat.

Minua kiehtoo Laivaston tai Merivoimien katedraali, joka muistuttaa vuonna 537 rakennettua Istanbulin Hagia Sofiaa. Onpa sillä kokoa ja näköä. Sisätilat ovat valtaisat. Sisätilojen koosta huolimatta löysin niistä kauneuden luomaa syvää rauhaa, toisin kuin - taas kerran - aivan liialla kullalla tai vääränlaisella kullalla silatusta katedraalin ulkokuoresta. Matkakaveri selitti minulle, että nykyään Venäjällä käytettäisiin toisenlaista kultaa, sellaista, joka ei patinoidu kauniisti sään vaikutuksesta, vaan kiiltää kuin kissankulta räikeänä ja jotenkin halpahintaisen oloisena. 

Laivaston katedraali on uusbysanttilaista tyyliä. Arkkitehti Vasili Kosjakov kävi aivan 1900-luvun alkuvuosina Istanbulissa ja Kreikassa tutustumassa paikan päällä bysanttilaiseen taiteeseen. Hagia Sofiasta hän omaksui sen verrattain matalan, mutta leveän muodon pääkappeliin kun kirkko rakennettiin vuosina1903–1913. On arveltu myös vuosisadan vaihteessa Kronstadtin laivastotukikohdan amiraalina palvelleen Stepan Makarovin osuutta tähän: Makarov oli toiminut lähettiläänä Istanbulissa ja erittäin viehättynyt ja vaikuttunut Bysanssista.

Laivaston katedraalissa on tuhansien ja taas tuhansien merellä ja meritaisteluissa kuolleiden sotilaiden ja merenkulkijain nimet kaiverrettuina mustiin marmorilaattoihin. Täysin epärationaalisesti mieleeni pälkähti kuinka Kristuksen vallan väärinkäyttöä ja väkivaltaa vastustavan opin mukaista olisi, jos siellä olisi myös vuoden 1921 Kronstadtin matruusikapinassa tapettujen nimet. Ovatko ne siellä?

Eeva-Liisa

Merenkulkijain katedraali Kronstadtissa

Hagia Sofia Istanbulissa

Puutarhan zen, rankkasateen ja ukkosmyrskyn zen

 
Katsoin televisiosta ohjelman Kiinan ja Japanin puutarhoista, esiteltiin kiinalaisen "Nöyrän virkamiehen puutarha". Puutarhassa ei ollut nöyryyden häivääkään ja sen perustanut virkamieskin oli ollut rikas. Mutta yksinkertainen ja harras puutarha oli.

Japanin puutarhoissa todentuvat japanilaiset esteettiset ja eettiset käsitteet kuten harmonia, kunnioitus, puhtaus, tyyneys. Zenbuddhalaisessa puutarhaviisaudessa tunnistin itseni: "... kaivan maata, istutan puun, hetken tunnen täydellistä mielenrauhaa...". Tarkoitan - ei minulla ole puutarhaa, mutta tunnistin sisäisen puutarhurini, joka mielessään kaivaa, istuttaa ja tuntee mielenrauhaa. Tämän henkisen harjoituksen lisäksi aion hankkia ihan oikean kuokan.

Ohjelmassa sanottiin että "taiteen pitää jättää tilaa mieluisan ja ei-mieluisan väliin". Mitä ikinä se tarkoittaakaan, se oli hyvin sanottu ja niinpä minäkin lähdin kävelylle uhkaavalta näyttävien pilvien roikkuessa matalalla Pietarin taivaalla.

Pääsin Nevan rantaan, jossa jo kuohut löivät graniittiin. Taivas oli synkeä. Kohta taivaan halkaisi valtava salama ja samassa ukkonen jyrähti hurjasti. Taivaalta ryöpsähti saavillisia vettä, kastuin lyhyellä matkalla läpimäräksi. Yhtäkkiä minut valtasi huikea elämäntunto, olin hetken hyvin onnellinen.


Eeva-Liisa

Kunnioitusta azeriksi

Minulla ei ole mitään kontakteja Pietarissa eläviin uzbekkeihin, tadzhikkeihin, azereihin, armenialaisiin tai edes ukrainalaisiin. Tai no onhan niitä: kun ostan uzbekkilaiselta luottomyyjältäni punaista basilikaa, aprikooseja ja granaattiomenamehua katukioskilta. Kun käyn armenialaisella kampaajallani. Kun väistelen rakennustyömaalle jonottavia (luultavasti) tadzhikkeja. Kun käyn ukrainalaisessa tai, vielä paljon useammin, gruusialaisessa  ravintolassa. Yhtään azeria en ole kohdannut, niin että olisin tiennyt hänen olevan Azerbaidzhanista. Miten on mahdollista asua viiden miljoonan megapoliksessa, joka ei tulisi päivääkään toimeen ilman vierastyövoimaansa, tutustumatta yhdenkään elämään?

Tänään seisoin pitelemässä sadetta porttikongissa. Siellä oli äiti lastenvaunujen kanssa, nuori halaileva pari, pitkähiuksinen boheeminoloinen keski-ikäinen venäläismies ja minä. Sitten sinne juoksi tummahiuksinen ja kultahampainen keskiaasialainen mies. Katsoimme kaikki kadulle, odotimme sateen loppumista. Näimme kuinka Furshtatskajan puistokadun penkiltä vääntäytyi ylös laitapuolen kulkija, joka nilkutti minkä pääsi läpimärkänä sateesta sivukujan uumeniin. Boheemi ja kultahampainen loivat katseen toisiinsa. En tiedä mitä he ajattelivat, mutta heidän toinen toiseensa luomassaan katseessa oli yhteinen kokemus, yhteisymmärrys. Tunsivatko he  märkänä nilkuttavaa kohtaan myötätuntoa, jonka jakoivat? Joka tapauksessa katseeseen tiivistyi tämä lyhyt jaettu hetki. Ehkä juuri kunnioitus.

Eeva-Liisa

Kuvissa hiljattain katukuvaan ilmestynyt Pietarin kaupungin mainos Kielet ovat erilaisia, arvo on yhteinen. Kuvassa on venäläinen sana 'kunnioitus' ukrainaksi, azeriksi, gruusiaksi, tadzhikiksi ja uzbekiksi.

Juuri kun olen väsymässä tähän kaupunkiin ...

...näen porttikongin, joka ei päätykään, vaan johtaa valoon ja salaisuuteen. Jonnekin aivan uuteen, mistä minulla ei ole ollut aavistustakaan, vaikka olen kulkenut näitä katuja jo yli kolme vuotta.

 


Tällainen on Pietari kotikaupunkina: loputon, määrätön, mieletön. Yksikään jokapäiväinen työmatka tai iltakävely ei ole juuri samanlainen kuin toinen. Milloin eteen hyppää kissa kellarista, milloin raavas mies kantaa suurinta näkemääni kukkapuskaa, milloin...

 ... kukko hyppää katolle ja rehvastelee kuin olisi aina ollut siellä. Tässä kaupungissa pitää todella muistaa nostaa katseensa maantien pölystä senkin uhalla, että kompastuu kadun kuoppiin, tai, mikä vielä jokin aika sitten oli melko tavallista: putoaa avoimeen viemäriaukkoon. Niitä en ole aivan viime aikoina nähnyt, Slava Bogu, Jumalalle kiitos.

Kun olen väsynyt historian meteliin tai kulttuurin yli äyräiden vuotaviin vaikutteisiin, voin kävellä joitakin satoja metrejä ja istahtaa Taurian puistoon. Siellä voin olla yksin yhdessä muiden kanssa. Siellä kävelevät nuoret kauniit pariskunnat, lapsiperheet, nuori mies taluttaa anoppia tai koiraa, anoppi lykkää lastenvaunuja. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Lähden kotiin raukeana. Vilkaisen sivulleni - ja näen uuden kujan, joka ei näytä päättyvän...

Eeva-Liisa