Sananvääntöä taiteesta ja patriotismista

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu taiteen sisällöstä ja tuotu esiin mielipide, että sen tulee olla Venäjän kansallisten arvojen kanssa sopusoinnussa. Jos sana oli 'valtiollisten', se kuulostaisi arveluttavalta. Samoin 'patrioottisten'. Mitä kansalliset arvot ovat?

Kuuntelin toukokuun alussa Eho Moskvy -radiokanavan ohjelman Kulttuuripolitiikka uutena ideologiana, jossa kanavan emännän Ksenija Larinan kanssa keskustelua veti Diletant-lehden päätoimittaja Vitali Dymarski  ja vieraana oli Venäjän presidentin kansainvälisen kulttuuriyhteistyön erityisedustaja, Mihail Jefimovitsh Shvydkoi. Vuosina 2000 - 2004 Shvydkoi toimi kulttuuriministerinä.

Ohjelmassa puitiin sitä, että täytyykö kansallista kulttuuria tietoisesti edistää ja ylläpitää? Keskusteltiin myös taiteen vapaudesta ja siitä, tarvitseeko sitä määritellä kulttuuri-politiikassa - koska taiteellisen työn vapaushan on taattu perustuslaissa.   

Kiintoisasti puristettiin esille terminologian ydintä. Shvydkoi sanoi, että patriotismi ei ole ideologiaa, vaan tunne. Hän myönsi kuitenkin, että patriotismin tunne on monimutkaisessa suhteessa ideologioihin. Dymarski totesi, että Venäjällä valta esittää itsensä valtiona (gosudarstvo) tai kuten Larina sanoi, äitinä.

Keskustelussa ihmeteltiin ettei ukrainalaiselle filmille Haitarma, joka kuvaa krimintataarien karkottamista vuonna 1943, pitkään aikaan löydetty esityskanavaa Venäjällä. Loppujen lopuksi elokuva on kuitenkin esitetty Venäjän televisiossa kakkoskanavalla, sitten Kulttuurikanavalla ja lopulta Rossijalla.

Shvydkoi siteerasi Goethea, vaikkakaan ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan: "ei ole olemassa patrioottista taidetta, ei patrioottista tiedettä". Shvydkoin käsitys on, että venäläinen (tässä hän käytti kahta eri sanaa: 'rossiiski' ja 'russki') perinne on jo Radischschevin, Gogolin ja Lermontovin ajoista ollut patrioottista.

Sen sijaan Shvydkoi muisteli 90-lukua, jolloin vaadittiin, että pitää luoda kansallinen ideologia. Siihen hän oli vastannut: meillähän on venäläinen kulttuuri - siinä on kaikki. Ei tarvitse kuin tuntea Pushkin, Tolstoi ja muutama muu - ja panna lapset lukemaan ne.

Eeva-Liisa

Kuva elokuvasta Haitarma.

Sama pöly kaikissa meissä

 

 Näyttämö pölisee. Näyttelijöillä on paljaat jalat. Niillä he juoksevat, hyppivät ja polkevat hiekkaa, sitä lentää toisen näyttelijän päälle. Tunnen vahvan hiekan tuoksun.

Istutaan rivissä, kaikki samalla tavalla. Jalat pannaan samaan suuntaan kuin toisellakin on, ristiin tai vierekkäin. Mutta katseet kääntyvät: yksi erottuu joukosta, ei osaa tai ei ehdi, yrittää, mutta tekee toisin, tyhmästi, toisin.  On tyhmää tehdä toisin, olla toisenlainen. Ja kuitenkin:

eniten pidän juuri siitä nuoresta hölmöstä pitkästä miehestä, joka outona kulkee omia teitään.

Kuinka tuolilla istutaan? Kuinka kävellään? Kuinka hattu pannaan päähän? Kuinka hattu pysyy päässä? Kuinka nainen vietellään? Entä mies? Kuinka ollaan, eletään, kuollaan?

 Ei puhuta. 

Sanoin ei puhuta, kehot puhuvat.

Lopussa jokainen valuttaa sormiensa läpi pienen kasan hiekkaa, kun tuuli käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole. 

Ekklesiast oli sanaton kehollinen oletus. Ei siitä voi kertoa, menkää katsomaan. 

Eeva-Liisa

PS Suuren nukketeatterin (Bol'shoi teatr kukol') verkkosivuilla kerrotaan, että Ekklesiast-näytelmä pohjautuu Salomonin kirjoihin vanhassa testamentissa. Niin, kyllä varmaan Siinain aavikollakin pöllysi ja kovaa.

Näytelmät koostivat teatterin pääohjaaja Ruslan Kudashev, koreografi Irina Ljahovskaja ja Kudashovin työpajan näyttelijät. 

... mielessänsä pyhät matkat...

 ... ja vaikka mielessä on vain arkisunnuntainen retki kaikessa kiireessä edestakaisin Pihkovaan, se voi muuttua oikeassa seurassa ja oikeilla eväillä miksi vain. Niin, eväistä: syödä ei juuri ennätetty, kun pelottavan ja hikisen kolmituntisen automatkan jälkeen saavuimme Pihkovaan: Kreml, Pyhän kolminaisuuden katedraali, 1000-luvun tietämissä nousseiden kirkkojen rykelmät, vihreät ja kultaiset kupolit, valkeina hohtavat seinät.

Mutta matka ei päättynyt Pihkovaan, vaikka senkin salaisuudet jäivät lähes tutkimatta. Ei, kello viiden kieppeillä jatkoimme matkaamme kohti Viron rajaa, Petseriä. Luostarin muurien ulkopuolella koirat hyppelivät, koululaiset näyttivät pyhäpukeissaan neuvostopioneereilta ja jokunen maan vähäväkisissä oli toiveikkaasti asettunut matkan varrelle.

Luostarin portti oli auki. Astuimme sisään ja kauas jäi kavala maailma. Muurien ulkopuolelle jäi Krim ja Ukraina, valtojen pelit, kirkon ja valtion häkellyttävä symbioosi. Aukeni hiljaisuus, jonka rikkoi vain kiihkeä kellojen kalke: pääsiäiskellot soivat toki vielä pitkään. Ne soivat yläkirkosta ja alakirkosta: yhdessä palvelus oli juuri päättynyt, toisessa alkanut. Munkit kiirehtivät minkä kumpuilevassa maastossa kykenivät palveluksesta toiseen. Pihapenkillä istui silmäpuoli nainen ja vanha munkki, kumpikin johonkin unohtuneina, kiireettä, aikaa ei ole. Vain kellojen kumina, joka ei mittaa aikaa, ei ainakaan tätä nykyistä aikaa.

Mekin kiirehdimme ehtiäksemme vilkaisemaan alakirkkoa, jossa oltiin juuri panemassa ovia kiinni. Kaksi naista napsauttivat lukon kiinni nenämme edessä, mutta me anelemaan, eikö vielä ehtisi vilkaista, kun ollaan kaukaa... Nuorempi naisista huokaisee: "Mitä kiusauksia..." ja avaa oven. Voi autuutta kun maailman kiusaus on tämän kaltainen: sallia meidän nähdä kauneutta. Brodskiko kirjoitti: "Estetiikka on etiikan äiti." 

Meidän hurmaavat oppaamme ja kuljettajamme Kelton luterilaisen pappisseminaarin nuoret miehet olivat oivallista matkaseuraa omassa protestanttisessa hiljaisuudessaan. Retki oli pitkä, tie vaivalloinen, kahdesta kalasta ja leivästä vain haaveiltiin, mutta: näkeminen on ymmärtämisen äiti. Kohtaaminen on ekumenian hyvä isä.  

Eeva-Liisa

 

Harmaa baskeri ja muuta hämmennystä

 
Hämmennyn tämän tästä jostain asiasta. Siitä, että minulle ei luovutetakaan harmaata baskeriani narikasta, jään pohtimaan miten suhtautua, ja kun tajuan että minun olisi pitänyt yksinkertaisesti kysyä missä se on, huomaankin olevani jo satojen metrien päässä metrossa matkalla kotiin. Tai siitä, että kukat maksavat luottokaupassani milloin mitäkin, aina vakuutuksin: alennettu hinta Teille! Tai siitä, että...

... sanojen merkitys on toinen kuin luulen, tai sisältö toinen kuin mihin olen tottunut. Tai en ymmärrä sanan konnotaatioita, oheismerkityksiä.

Venäjällä hämmennyn usein kuinka eri tavalla sana, sen painoarvo tai tyylilaji ymmärretään. Meillä Suomessa sanaa invalidi käytetään enää lähes yksinomaan vanhojen järjestöjen kuten Invalidiliitto ja Sotainvalidien veljesliitto nimissä. Venäjällä nimittäin sana 'invalid' juuri näin kirjoitettuna ja lausuttuna on yhä yleisessä käytössä. Olin mielessäni ihmetellyt, että onko sana venäjän kielessä todella niin neutraali ja nykyaikainen ettei siihen kukaan kiinnitä huomiota.

No vihdoin kuulin asian nostettavan keskusteluun: Irina Prohorovan keskusteluohjelmassa kolme asiantuntevaa naista Moskovasta keskusteli samaan tyyliin kuin meillä ainakin 80-luvusta alkaen. Akateemiset naiset halusivat poistaa sanan 'invalidi' venäläisestä kielenkäytöstä, kiinnittivät huomiota siihen, että ihminen ei ole yhtä kuin vammansa eikä häntä pitäisi määritellä 'ihmiseksi jolla on rajoitetut mahdollisuudet'. Liikuntavamman ollessa kyseessä ehdotettiin lähes samaa termiä kuin liikuntavammainen, tai ruotsinkielessä 'rörelsehindrad': 'tshelovek s ogranitshennoi mobil'nost'ju'.

Oli vapauttavaa kuulla tämä keskustelu. Siinä sanoitettiin yhtä mielessäni hämmennystä tuottanutta asiaa. Irina Prohorova johdatteli keskustelua rauhallisesti provosoimatta, mutta sai kuitenkin keskustelijat puhumaan suoraan ja rehellisesti myös omista muistoistaan: yhden keskustelijan isä, joka oli vammautunut sodassa, ei ollut saanut mitään tukea yhteiskunnalta. Samalla Suuri isänmaallinen sota ja sen sankarit ovat yhä edelleen arvostetussa asemassa.

En ollutkaan ollut täysin väärässä ihmetellessäni hiljaista hyväksyntää. Kuinka paljon hämmennyksistäni onkin aivan syystä? Minun pitää ottaa hämmennykseni todesta. Kysyä baskerini perään, todeta kohteliaasti kukkakauppiaalleni, että mikä erikoishinta tämä muka on, kun edelliskerralla maksoin puolet vähemmän. Ja kysyä sanojen perään, kaivaa ja pöllyttää, olla tyhmä - tai viisas, kuten Irina Prohorova ja muut kissan pöydälle nostaneet naiset.   

Eeva-Liisa

Irina Prohorova vetää RBK-televisiokanavalla keskusteluohjelmaa Arvojen järjestelmä, Sistema tsennostei ja radiokanava Komsomol'skaja Pravdassa jokaviikkoista Arjen kulttuuri, Kul'tura povsednevnosti -ohjelmaa.

Hän on myös vuonna 1992 perustetun yhteiskunnallisen kulttuurilehden New Literary Observer - Novoje Literaturnoje Obozrenie päätoimittaja. - Kyllä, Irina on sukua Mihail Prohoroville, hänen vanhempi sisarensa.

Uskottavaa ajankuvaa - amatöörivoimin

Olen kiertänyt Pietarin teattereita. Olen etsinyt kuvaa tätä ajasta. Olen halunnut kuulla mitä tämän ajan nuoret teatterintekijät ajastaan ajattelevat. Suurta nukketeatteria (Bol'shoi teatr kukol', BTK) lukuun ottamatta en ole löytänyt rehellistä, kyseenalaistavaa tämän päivän teatteria.

Mutta nyt sen löysin: vierailin perjantaina amatöörivoimin tehdyssä nuorten elämää kuvaavassa esityksessä. Valokuvat esityksestä ovat hämäriä, koska näyttelijät näyttelivät omaa elämäänsä: hylättyjen, yhteiskunnan ja perheensä hylkäämien lasten ja nuorten elämää. Venäjällä sosiaaliorvon käsite on kaikille tuttu: lasten vanhemmat elävät, mutta eivät kykene huolehtimaan heistä. Vanhemmilta on vanhempainoikeudet otettu pois. Lapset ja nuoret elävät usein laitoksissa, isoissakin.

Näytelmä pohjautuu Ljudmila Razumovskajan 90-luvun kaaoksen vuosia kuvaavaan näytelmään. Siinä kuvataaan katulapsia, joita ei enää juuri näe, vaikka muut sosiaaliset ongelmat ovat yhä edelleen tuttuja. Näytelmässä on kiltti hölmö, kehityksessään jälkeen jäänyt, jota kadulla nokkelammaksi kasvaneen on helppo höynäyttää; murrosikäinen tyttö, joka odottaa lasta tuntemattomalla isälle; nuori pitkäsäärinen kaunotar, joka yrittää ratkaista ongelmansa prostituutiolla; ja toinen, nuori mies, joka päättää ryhtyä munkiksi ja jonka vakaumusta toiset pilkkaavat; on myös myönteinen sankari - kunnon poika, joka haluaa raskaana olevan tytön kanssa naimisiin; ja pari yhtä nuorta konnaa, joiden arvot ovat nopean rahan ansaitsemisessa.

Kliseemäistä, saattaisi arvostelija sanoa, mutta kun tietää taustat, ei ole kanttia moittia musta-valkoisuudesta. Näyttämöllä ei esitetä vaan eletään omaa elämää todeksi. Näytetään sisäisen maailman koveneminen, joka syntyy ulkomaailman kovuudesta. Ja samalla: hyvyys, jota ihmisessä on luonnostaan ja joka tekee muutoksen mahdolliseksi.

Eeva-Liisa

Näytelmän järjesti vapaaehtoisten sosiaaliohjelmien järjestö Galaxy, ohjasi psykologi-dramaturgi Marina Kutsak. Ja koskettavasti näyttelivät Aleksandr, Viktoria, Nadezhda, Anastasia, Timur, toinen Aleksandr, Vjatsheslav, Artjom ja Marina.  

  

Saisiko olla (t)viittaamatta?

 
Nyt en enää kestä: onko kaikkien pakko (t)viitata? Onko kaikkien pakko olla yhtä "sosiaalisia", samalla lailla "sosiaalisia", kaikkien kanssa yhtäaikaa koko ajan? Entä jos haluaisin olla sosiaalinen omalla tavallani, tai vanhanaikaisesti sosiaalinen: puhella rappukäytävässä sanan pari jonkun kanssa? Vaihtaa ajatuksia bussissa vierustoverin kanssa? Haa nyt joku (t)viittaaja puolustautuu: eihän se toki ole kielletty. No ei ole, mutta kaikkea ei jaksa eikä ehdi. Jos (t)viittaan istuessani bussissa, en ehdi edes vilkaista kuka vieressäni istuu.

Mitä (t)viitissä mahtuu sanomaan? Mitä oleellista, jota ilman maailma ei tulisi toimeen? Väitän, että (t)viitit ovat taas vain yksi tapa tyhmentyä (olla muka perustellusti jotain mieltä luoja paratkoon), asosiaalistua (oikeasti ei olla yhteydessä niiden kanssa, joiden seurassa ollaan, vaan seurustellaan jossain kuvitteellisesti paremmassa seurassa) ja kertoa suurelle joukolle ihmisiä: minä, minä, minä. 

Mitä tekemistä tällä purkauksella on Pietarin kanssa? Eipä juuri mitään. Ehkä vain sellaisen rihmanohuen assosiaation verran, että koko tämä kurjuus eli pseudoelämä milloin (t)viitaten, milloin surffaillen, milloin naamakirjassa puolelle maailmaa elämäänsä "jakaen" on astunut myös Pietarin katukuvaan, kahvilakulttuuriin, ja mikä pahinta: teattereihin, konsertteihin, oopperaan, balettiin. Älypuhelimia ei sammuteta, kun astutaan taidelaitoksiin. Niihin vastataan. Niitä räpläillään. Niihin kuiskataan kovaa, että kuuluu. Jos vierustoveri (minä) pyydän sulkemaan välkkyvän laitteen, naapuri tuijottaa minua halveksivasti, lupaa sulkea, eikä sulje.

Kahviloissa kauniit nuoret parit istuvat nokakkain, kumpikin laitteensa kanssa. Kahvit jäähtyvät, tunteet. Kadulla lapsi on kumartunut kevään synnyttymän vesilammikon ääreen ja huutaa: "Mama, mama - smotri! Äiti katso!" Äiti ei vilkaisekaan maailman uusinta ja ihaninta keväistä lätäkköä, vaan vetäisee lapsen kiukkuisesti luokseen: "Ne trogai! Älä likaa itseäsi!"

Voi pietarilaisia. Voi ihmisiä. Voi meitä. Huvudstadsbladetin sunnuntainumerossa 23.3. toimittaja Ulrika Gustafsson ihmettelee: "Jag kan inte låta bli att undra, hur Tove Jansson skulle ha beskrivit oss - ständigt sms:ande, facebookande och twittrande?" "En voi olla ihmettelemättä miten Tove Jansson olisi kuvaillut meitä - jatkuvasti tekstailemassa, feisbookissa ja twiittaamassa?"

En tiedä. Mutta pyrin omaksumaan pikku-Myyn häijynviisaan, omaehtoisen asenteen ja pärjätä (t)viittaamatta.

Eeva-Liisa

Valoa ja varjoa Krimillä

Taiteilija kertoo aina Krimin valosta, varjosta, merestä, kukkivista puista. Sinne hänen ja koko taiteilijaperheen on päästävä jo varhain keväällä. Joskus hän kuulemma kävi jo pääsiäisen tienoilla 'tarkistamassa' paikkoja. Mitä vielä: miesten kanssa ottivat ryypyn jos toisenkin tapaamisen kunniaksi, mutta eniten sinne vetää valo ja Krimin niemimaalla eletyn lapsuuden muistot. Aivan sama mikä hänen taustansa lopulta on: tarinat kietoutuivat toiseensa, ihminen ihmiseen. 

Kuvat hehkuvat valoa. Ne ovat niin täynnä valoa, että silmiin sattuu. Kesäisellä tiellä ratsastaa kaksi hahmoa, kolmas istuu pienillä rattailla. Tie on kylätie, joka kulkee veden äärellä, ehkä Mustan meren rannoilla. Hylätty talo hohtaa valkoisen auringossa. Pihalla puunkäkkyrä kohoaa korkeammalle kuin talon katto. Ruoho on korkeaa, ihmisiä ei käy. Balaklavan linnoitus häämöttää okranharmaassa vuoristossa, pienen kaupungin talot turkooseine kattoineen tervehtivät pientä kalastusvenettä, joka puskee aallokossa.

Minulle Krimin niemimaa oli ollut vain myyttinen paikka, josta olin lukenut vuonna 1984 ruotsiksi käännetystä Vasili Aksionovin romaanista Krimin saari. Olin Tukholmassa ja synnyttänyt juuri tyttäreni, voin hyvin ja luin jännittävää romaania. Muistan hämärästi juonen ja tyylin: Krimin niemimaa onkin säilynyt itsenäisenä, siellä vallitsee kapitalismin ihanuus - mutta ei sekään välty satiirikon teräviltä viilloilta, vaikka Aksionov ei suinkaan ihaillut kritiikittömästi Neuvostoliittoa. Päinvastoin: toisinajattelija joutui jättämään kotimaansa ja muutti Yhdysvaltoihin 80-luvulla.

Kirjailijan ja kuvataiteilijan tarinoiden ja kuvien kautta olen ymmärtänyt, että myytin takana on aurinko, maa ja meri, ihmiset, aprikoosipuut, joiden hedelmät saavat kasvaa kypsiksi asti auringossa. Olen saanut maistaa Krimin niemimaalla kypsyneitä viinejä. Mieleeni on hiipinyt haave päästä kyläteille, nähdä valkoiset talot, maistaa oliiveja ja aprikooseja suoraan puusta. Nähdä ihmiset omassa ympäristössään, valossa ja varjossa. 

Tänään niemimaan yllä on varjo, en tiedä koska valo palaa ja mistä suunnasta.   

Eeva-Liisa