Valoa ja varjoa Krimillä

Taiteilija kertoo aina Krimin valosta, varjosta, merestä, kukkivista puista. Sinne hänen ja koko taiteilijaperheen on päästävä jo varhain keväällä. Joskus hän kuulemma kävi jo pääsiäisen tienoilla 'tarkistamassa' paikkoja. Mitä vielä: miesten kanssa ottivat ryypyn jos toisenkin tapaamisen kunniaksi, mutta eniten sinne vetää valo ja Krimin niemimaalla eletyn lapsuuden muistot. Aivan sama mikä hänen taustansa lopulta on: tarinat kietoutuivat toiseensa, ihminen ihmiseen. 

Kuvat hehkuvat valoa. Ne ovat niin täynnä valoa, että silmiin sattuu. Kesäisellä tiellä ratsastaa kaksi hahmoa, kolmas istuu pienillä rattailla. Tie on kylätie, joka kulkee veden äärellä, ehkä Mustan meren rannoilla. Hylätty talo hohtaa valkoisen auringossa. Pihalla puunkäkkyrä kohoaa korkeammalle kuin talon katto. Ruoho on korkeaa, ihmisiä ei käy. Balaklavan linnoitus häämöttää okranharmaassa vuoristossa, pienen kaupungin talot turkooseine kattoineen tervehtivät pientä kalastusvenettä, joka puskee aallokossa.

Minulle Krimin niemimaa oli ollut vain myyttinen paikka, josta olin lukenut vuonna 1984 ruotsiksi käännetystä Vasili Aksionovin romaanista Krimin saari. Olin Tukholmassa ja synnyttänyt juuri tyttäreni, voin hyvin ja luin jännittävää romaania. Muistan hämärästi juonen ja tyylin: Krimin niemimaa onkin säilynyt itsenäisenä, siellä vallitsee kapitalismin ihanuus - mutta ei sekään välty satiirikon teräviltä viilloilta, vaikka Aksionov ei suinkaan ihaillut kritiikittömästi Neuvostoliittoa. Päinvastoin: toisinajattelija joutui jättämään kotimaansa ja muutti Yhdysvaltoihin 80-luvulla.

Kirjailijan ja kuvataiteilijan tarinoiden ja kuvien kautta olen ymmärtänyt, että myytin takana on aurinko, maa ja meri, ihmiset, aprikoosipuut, joiden hedelmät saavat kasvaa kypsiksi asti auringossa. Olen saanut maistaa Krimin niemimaalla kypsyneitä viinejä. Mieleeni on hiipinyt haave päästä kyläteille, nähdä valkoiset talot, maistaa oliiveja ja aprikooseja suoraan puusta. Nähdä ihmiset omassa ympäristössään, valossa ja varjossa. 

Tänään niemimaan yllä on varjo, en tiedä koska valo palaa ja mistä suunnasta.   

Eeva-Liisa

Muumina Venäjällä

Saavuin Pietariin juhlistamaan blogimme 1-vuotispäivää 17.2.  Halusin lisäksi kokea aidon Pietarin talven kiperine pakkasineen ja kinoksineen. Minulla on muistoja myös räntäisestä Pietarista, jäisistä jalkakäytävistä, joilla saa varoa katoilta putoavia jääpuikkoja. Varauduin kaikkeen upouusin goretex-jalkinein. Koekäveltyäni ne Helsingissä oikeaoppiset urakuviot täyttyivät pienistä kivenmurusista. Pietarissa lumesta ei ole jälkeäkään ja jalkakäytävät puhtaiksi siivotut. Ihmiset kulkevat ilman käsineitä, välillä sataa syksyisesti. Talviolympialaisia hehkutetaan väkinäisesti mediassa.

Luin sunnuntaihesarista  Jarkko Tontin analyysin sananvapauden tilasta Suomessa. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlan merkeissä hän vertaa maatamme muumilaaksoon sekä entisiä ja nykyisiä päämiehiä muumeihin, jotka eivät uskalla arvostella Venäjää. Päänainen taas on äksy hemulitäti: tämä oli kuulopuheiden mukaan ylläpitänyt ”tunnetason Yhdysvaltain vastaisuutta”.  Muumilaakson asukkaat puolestaan elävät menneisyydessä, koska eivät ymmärrä haluta NATO-jäsenyyttä. Saksalaiset ja virolaiset eivät ole mitään pelokkaita muumeja, vaan vapaita natolaisia.

Aiemmin poliittiset analogiat haettiin vaikkapa Väinö Linnan teoksista, nyt muumipeikoista. Linna tuskin olisi mieltään pahoittanut. Mutta pelkäänpä Tove Janssonin muumitaivaassaan muuttuvan äksyksi hemulitädiksi, kun muumeilla tehdään politiikkaa. Hänen maailmassaan asiat ovat monisyisiä ja yllättäviä. Jos ei pidä varaansa, voi käydä kuten muumille ja mymmelille; joutuu hemulin imuriin roskien mukana. Mutta ei hätää: urhea pikku Myy saksii heidät ulos. Venäjällä Janssonin, rakastetusta kirjasta ”Što dalše?”on otettu uusintapainos. Mutta kuka tietää, ”Kuinkas sitten käyneekään?”

Olen liikkunut Pietarissa pysähtyneisyyden ja perestroikan ajoista nykypäiviin. Kovin vähän ovat suomalaiset voineet kansalaisyhteiskunnan edistämiseen vaikuttaa. Usein taloudelliset intressit ovat ajaneet ihmisoikeuksien ohi (samoin kuten ne tänään ajavat suhteessa Kiinaan). Mahdollisuus myydä suomalaisia laitteita arktisen öljynporauksen käyttöön on tärkeämpää kuin yhden Suomen kansalaisen laiton pidätys mielenilmauksen takia. Tšernyševskajan metroaseman edessä näen arviolta kuusitoistavuotiaan tytön kerjäämässä. Tämän jalat ovat riisitaudin johdosta vääntyneet pahasti sivulle. Sydäntä särkee katsoa, vaikka näihin on tottunut. Kysyn Tšernyševskin lailla: ”Mitä tehdä?” Päinvastoin kuin Tšernyševski, en osaa vastata. Nostan käteni ja lausun vanhan juutalaisen rukouksen: Anna minulle nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan!

Olen kävellyt kilometrejä sateenharmaassa Pietarissa. Kengän urissa ei ole kivenmurenaakaan. Vastaan on kävellyt tuhansia tuulenpieksemiä pietarilaisia. Erityistä innostusta olympialaisiin en havaitse. Minulle on yhdentekevää kuka voittaa jääkiekossa.  

Mikko 

Dialogia salongissa ja kulttuurilehdessä

Kiersin Taurian puistoa. Silmiini osui punaista hehkuva mainos-pylväs: Zvezda-lehti täyttää 90 vuotta. Lehti, joka julkaisi Osip Mandelshtamia, Boris Pasternakia ja joka eli läpi piirityksen. 

Yliopistovuosina luin tätä Venäjän vanhinta aikakauslehteä. En ole enää vuosiin seurannut lehteä ja hämmästyin iloisesti, että lehti elää edelleen. Uskomatonta, että tässä kilpailussa ja uutta sokeasti palvovassa postmodernissa ajassa joku lehti sinnittelee yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Kaiken lisäksi, lehti ei ota vastaan materiaalia sähköisessä muodossa. Lämpimät onnitteluni! (täytyy hetimmiten ostaa lehden irtonumero).   

Käännyin kannoillani. Samalla kohtaa toisella puolella Taurian puistokatua on yksi lähitienoon lempirakennuksistani: kulmatalo, jossa Vjatsheslav Ivanov kokosi kotiinsa taiteilijoita, runoilijoita ja filosofeja vuosina 1905 - 1912. Talo on huonossa kunnossa ja ollut remontissa useat vuodet.

Vjatsheslav Ivanovitsh Ivanov syntyi 1866 ja aloitti historian ja filosofian opiskelunsa Moskovassa, jatkoi lukemalla roomalaista lakia Berliinissä. Hän muutti Roomaan arkeologian opintojensa takia. Siellä hän tapasi runoilija ja kääntäjä Lydia Zinovjeva-Hannibalin, jonka kanssa avioitui. He muuttivat ensin Ateenaan ja myöhemmin Geneveen, ja matkustelivat Egyptissä ja Palestiinassa. Ivanov kirjoitti itsekin runoja, sonetteja, joissa oli keskiaikaisten katolisten mystikkojen vaikutusta.

Tämä kosmopoliittinen aviopari asettui asumaan Taurian puistokadun tornitalon seitsemänteen kerrokseen, jossa alkoivat pitää kaupungin muodikkainta kirjallista salonkia taiteen ja tieteen kermalle. Salonki kokoontui joka keskiviikko ja siellä kävivät symbolistit kuten Aleksandr Blok, teatteri-ihmiset kuten Vsevolod Meyerhold, jopa myöhemmin Pariisiin muuttanut ja ortodoksinunnaksi vihitty Maria Skobtsova.

Zvezda sai ankaraa kritiikkiä julkaistuaan ideologisesti tyhjää runoutta kuten Anna Ahmatovan. Anna Ahmatovalle puolestaan jäi Ivanovin salongista ikävä muisto: Ivanov kehotti häntä jättämään aviomiehensä Nikolai Gumiljovin, itki kuullessaan runoilijattaren lukevan runojaan, mutta kritisoi niitä jälkeenpäin.

Tarinat kertovat minulle hauraasta, mutta inhimillisestä unelmasta, vapaudesta. "Vapaus ilmenee dialogissa".

Eeva-Liisa

 

Hevosen sielu ja Stanislavski

Kronikka yhden sielun pelastamisesta. Lukee ohjelmalehtisessä. Ensivaikutelmani kuitenkin on, että näyttämöllä on hevonen. Päätin olla juuttumatta siihen. 

 

Miten sielu oli ensin onnellinen, lapsellisen ja tyhmän onnellinen, ajatteli että maailma on hyvä. Sielu kopsutteli pitkin ja poikin, hihkui ja hirnui. Kun se sai hieman ikää, se pääsi töihin - husaarille! Se piti siitä kovasti. Hummattiin ja huudettiin, hurjaa laukkaa kiidettiin. Mutta husaari ei pitänyt sielua kauaa ja niinpä sielu joutui mitä kovimpiin kohtaloihin: sitä moititiin, haukuttiin, ivattiin, lyötiin ja potkittiin. Sielu ymmärsi senkin, ettei sen äiti ollut sitä rakastanut, koska se oli vääränvärinen.

 

Minun tulee sielua surku. Mutta minua myös nolottaa sielun puolesta, että se oli niin naiivi, että se uskoi olevansa yhtä hyvä kuin muutkin, ansaitsevansa parempaa, silloinkin kun koko ympäristö karjui yhtä kurkkua: "Vääränvärinen!" Mitä yksilön ajatus painaa massan edessä?

 

Yritän löytää jotain viisasta, mitä joku olisi kirjoittanut tai sanonut naiiviudesta. Löydän lainauksen Stanislavskilta Kristiina Revon kirjoittamasta taiteiden maisterin työstä: "Naiivius on näyttelijälle kullanarvoinen ominaisuus. Ei Puškin turhaan sanonut: 'Runouden, luoja nähköön, täytyy olla tyhmänpuoleista.' Jokainen näyttelijä on jossain määrin lapsekas. Mutta elämässä hän häpeilee sitä ja yrittää salata synnynnäisen ominaisuutensa. Älkää tehkö sitä, älkää ainakaan näyttämöllä." Jotenkin lohduttaa, että edes näyttelijöitä oikein patistetaan olemaan naiiveja ja, kuten ymmärrän, naiiviudessaankin pysymään siinä minkä uskoo oikeaksi.

 

Stanislavskin metodissa näyttelijöitä kehotetaan asettamaan itselleen seuraavanlainen peruskysymys: ”Mitä tekisin tänään, tässä ja nyt JOS olisin samassa tilanteessa kuin roolihenkilöni?” 

 

Entä katsoja, minä: mitä tekisin, tässä ja nyt JOS olisin samassa tilanteessa kuin näyttämöllä oleva roolihenkilö? Hevonen? Sielu? Ihminen?

 

Eeva-Liisa

  

Bol'shoi Teatr Kukol, Suuri nukketeatteri, Pietari: Holstomer, Leo Tolstoin tekstin mukaan. Ohjaaja Ruslan Kudashev. 

Lähde ja lainaukset: Kristiina Repo. Johdatusta Stanislavskin järjestelmään ja toiminta-analyysin metodiin. Stanislavskin järjestelmä – tapa ajatella. Väärinkäsitysten kautta eläväksi metodiksi. Tutkielma kevät 2008. Teatterikorkeakoulun teatteritaiteen maisterin tutkinnon opinnäytetyön pohjalta muokattu ja päivitetty versio 9.11.201. Alkuperäinen opinnäytetyö luettavissa TeaKin kirjastossa. 

 

Yllätys Terijoella

En odottanut löytäväni kansallisromantiikkaa 

ja jugendia hengittävää kirkkoa Terijoelta. Kyse oli 

tietämättömyydestä. 

Terijoki-lehti julkaisi 9.12.1908 uutisen: "Terijoen uusi kirkko 

vihittiin tarkoitukseensa viime sunnuntaina. Peläten tungosta

ja että vieraskyläläiset mahdollisesti tulisivat valtaamaan 

paikat terijokelaisilta, oli rakennustoimikunta jakanut 1200 

pääsylippua. Nämä liput kumminkin loppuivat kesken. 

Suuret laumat olikin väkeä kirkon ovilla. Mutta vaikka kirkko 

onkin rakennettu 550  hengelle, oli siinä vihkimätilaisuudessa

väkeä noin 1500 – 2000 henkeä. Ilma muodostui sietämättö-

mäksi, sattuipa pyörtymiskohtauksiakin."

Kirkon suunnitellut Josef Stenbäck (1854 –1929) oli 

aikakautensa tuotteliaimpia suomalaisia kirkkoarkkitehteja. 

Stenbäck suunnitteli kansallisromanttisia ja uusgoottilaisia 

kirkkoja. Osassa hänen suunnittelemistaan kirkoista näkyy 

myös vaikutteita jugendista, kuten Terijoen kirkossa. 

Stenbäck rakasti kiveä, graniittia. Hänestä kivi on ikuinen 

ja siten ainoa oikea aines ikuisille arvoille. Terijoen kirkossa 

on kuitenkin rapattu fasadi.

Jumalanpalvelus Terijoen kirkossa tuomiosunnuntaina 

26.11.1939 jäi sillä erää viimeiseksi. Asekuntoiset miehet 

oli kutsuttu maan rajoille puolustustehtäviin. Sodan syttyessä 

kirkko jäi ehyenä urkuineen, kelloineen ja alttaritauluineen 

vihollisen haltuun. Kun suomalaiset syksyllä 1941 valloittivat 

kaupungin takaisin, oli torni purettu pois ja urut sekä alttaritaulu 

ja kellot kadonneet. Kirkkoa oli käytetty elokuvateatterina. 

Mutta kirkko otettiin uudelleen alkuperäiseen käyttöön.

Venäläisten hyökkäyksen jälkeen vuonna 1944 neuvostohallinto 

muutti kirkon jälleen elokuvateatteriksi, nimeltään Popeda eli 

Voitto. Rakennuksen säilymisen kannalta oli hyvä, että siellä 

oli toimintaa, vaikkapa sitten eläviä kuvia.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla säädettiin uusi 

laki, jonka mukaan kirkot tuli luovuttaa entiseen käyttöönsä. 

Arkkitehdiksi valittiin Aleksander Vasiljeff, joka kunnosti 

kirkkoa pieteetillä, Stenbäckin arkkitehtuuria vaalien. 

Ensimmäinen jumalanpalvelus sodan jälkeen pidettiin 

elokuvateatterilta vuokratussa kirkossa 8.12.1990.

Emme päässeet katsomaan kirkkoa sisältä, mutta lehtiteksti 

vuodelta 1908 kertoo: "Miellyttävän vaikutuksen tekee kirkko 

sisästä päin. Ei ole turhia koristuksia, on yksinkertaista, 

sopusointuista. Kirkossa on vallitsevana vihreä väri, koristeet 

aistikkaita vaskikoristeita. Urut ovat perin komeat ja uhkeat." 

Eeva-Liisa

Lainaukset ja tekstin asiatiedot teoksesta Terijoen evankelis-

luterilainen kirkko 100 vuotta 6.12.2008. Kuvia ja tapahtumia

sadan vuoden ajalta.