Pähkinäsaaressa

Myöhästyimme aamupäivän paikallisjunasta ja seuraava menisi iltapäivällä. Oli keksittävä vaihtoehto. Onneksi ohikulkija neuvoi bussin numero 575 metroasema Dybenkolla. Bussi ajoi suorinta tietä Shlisselburgin pikkukaupunkiin, josta lähti moottorivene Pähkinäsaarelle.

”Hyvä saada 700 vuoden perspektiivi paskamaiseen todellisuuteen!” ystävätär huudahti kertoessani retkestä novgorodilaisten vuonna 1323 perustamaan linnoitussaareen. Samana vuonna solmittiin Pähkinäsaaren rauha Novgorodin ja Ruotsin välillä. Saari oli kaupan, tavarankuljetuksen ja sotilasmahdin kannalta strategisella paikalla: Laatokka laskee niillä kohdin Neva-jokea Suomenlahteen.

Koko saari on kivilinnoitusta, vihreää on läikkinä muurien sisällä ja pienellä kaistaleella muurien ja valtavien sinisten Laatokan vesimassojen välissä.

Novgorodilaiset ja ruotsalaiset vuorottelivat saaren herroina, kunnes vuonna 1478 se päätyi Moskovalle, joka rakennutti sinne uuden linnoituksen 1514 – 25. Seuraavina vuosina ruotsalaisten toistuvat hyökkäykset pystyttiin torjumaan, mutta vuonna 1612 se antautui ja Stolbovan rauhassa se määrättiin Ruotsille.

Pietari Suuri ei tyytynyt tähän vaan valloitti linnoituksen takaisin suuressa Pohjan sodassa vuonna 1702. Raja siirtyi silloin kauemmas, Viipurista länteen ja saaren sotilaallinen merkitys väheni.

Merkittävät historian käänteet vaativat sulattelua ja retkeläisten vatsat kurnivat.  Asetumme mukavasti aurinkoon linnoituksen sisäpihan penkille ja kaivamme eväät esiin. Valitsemme paikan vahtimummelin näkymättömistä, ettemme joutuisi piilottamaan sienipiirakkaa. Tyrnevät tädit ja arvonsa tuntevat sotien veteraanit pitävät omaa komentoa: muistomerkeillä ja pyhillä paikolla ei syödä.

Mielenkiintoisin on vasta edessä: Pietari Suuren aikana linnoitussaarelle perustettiin vankila, jonne teljettiin parin vuosisadan ajan kansanvallan kannattajia. Yksi näistä tsaarinvastaisista ajattelijoista ja toimijoista oli vuonna 1852 syntynyt Vera Figner.

Aatelistyttö liittyi jo nuorena opiskelijana vuonna 1873 Venäjän sosiaalivallankumouksellisiin. Kiehtova lääketiedettäkin opiskellut nainen vietti vuodet 1884 - 1904 eristyksissä saarella, missä hän käytti aikansa kirjoittamiseen.

Figner johti myöhemmin vallankumouksellista Narodnaja volja -liikettä. Tämän liikkeen aktivistit tekivät seitsemän epäonnistunutta yritystä kunnes onnistuivat attentaatissaan tsaari Aleksanteri II:sta vastaan. Tsaarin muistoksi murhapaikalle pystytettiin myöhemmin Verikirkko, Kristuksen ylösnousemisen katedraali.

Mutta takaisin Pähkinäsaarelle: sieltä ei tiedetä kenenkään päässeen pakoon.  Rangaistukset olivat erittäin ankaria eristyksineen ja äärimmäisen pienine ruoka-annoksineen.

Harvoin löytyy yhtä havainnollista poliittisen historian läpileikkausta yhtä tiiviissä paketissa kuin Pähkinäsaarelta. Edellisiin näyttämökuviin on lisättävä 500 päivää syksystä 1941 tammikuuhun 1943 Leningradin etuvartiona saksalaisia vastaan ja Elämän tienä – leivän tienä – nälkään nääntyville piiritetyn kaupungin asukkaille.  

Eeva-Liisa

Erilaisia kirkkoja

Pietarin kunnostetut kirkot ovat näkemisen arvoisia. Tavallisten Iisakin kirkon ja Verikirkon lisäksi kannattaa poiketa myös muissa pyhätöissä tutkailemassa ikoneja ja arkkitehtuuria, seuraamassa palvelusta tai vain hiljentymässä. Kiintoisia ovat mm. Vladimirin tuomiokirkko Dostojevskin metroaseman vieressä, Nikolain kirkko Krjukovin ja Gribojedovin kanaalien risteyksessä sekä Kirkastuksen kirkko Suomen pääkonsulaatin vieressä. Pietari ei ole suinkaan yhden uskonnon kaupunki. 1800-luvulla Nevski prospektia kutsuttiin ”Suvaitsevaisuuden valtakaduksi” johtuen sen varrella olevista kymmenistä eri uskontokuntia edustavista kirkoista. Luterilaisten osuus oli verraten suuri, koska saksalaiset, suomalaiset sekä virolaiset muodostivat merkittävät väestöryhmät kaupungissa. Myös juutalaisten ja islaminuskoisten määrä oli kohtalainen.

Isolla tallikadulla oleva inkerinsuomalainen Marian kirkko sekä Pienellä tallikadulla sijaitseva ruotsalainen ”Sankta Katarina kyrka” lienevät tuttuja monille. Suurin luterilainen kirkko Pietarissa oli aikanaan nykyisen Kirochnaja ulitsan ja Furshtatskajan välissä sijaitseva pyhän Annan kirkko, ”Annenkirche”.  Kävijöitä oli niin paljon, että silloista Artillerskaja ulitsaa alettiin kutsua Kirochnajaksi. Kirkko rakennettiin vuosina 1775-1779 (arkkitehtina J. Fel’ten). Rakennuksessa toimi myös arvostettu Annenschüle, josta valmistuneet otettiin yliopistoihin ilman pääsykokeita. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina Annenkirche oli kävijämääriltään kaupungin suurin kirkko. Siinä toimi myös pappisseminaari vuoteen 1934. Huolimatta papiston jatkuvista pidätyksistä kirkko jatkoi toimintaansa vuoteen 1936 asti. 1939 se muutettiin elokuvateatteriksi (Spartak).  1992 alettiin jälleen pitää jumalanpalveluksia, tosin siten, että viikolla elokuvateatteri jatkoi toimintaansa ja pyhinä olivat palvelukset. Tällä hetkellä rakennus on suljettu remontin vuoksi.

 Annenkirchen lähelle, Kovenskij pereulokille, rakennettiin 1909 Pietarin ranskalaisväestön tarpeisiin  Lourdesin Jumalanäidin kirkko (Notre-Dame-de-Lourdes). Sen suunnitteli arkkitehti L. Benois ja viimeisteli M. Peretjatkovitsh. Se edustaa roomalaista tyyliä höystettynä jugendvaikutteilla. Pienellä seurakunnalla ei ollut suuria varoja, joten kirkon rakentaminen kesti pitkään. Siihen käytettiin suomalaista graniittia, jota oli jäänyt yli Troitskin siltatyömaalta. Epäsymmetrinen graniittifasadi torneineen on poikkeuksellinen Pietarissa. Kirkko pysyi toiminnassa sosialismin vuodet ja se oli vuoteen 1992 asti kaupungin ainoa toimiva katolinen kirkko. Kävijöistä suuri osa oli puolalaisia. Nyt kirkossa pidetään palvelukset venäjäksi, puolaksi, ranskaksi ja latinaksi.

Mikko

Onko Gergijev vasuri?

Kysyi kollegani, kun kerroin nähneeni maanantai-iltana Marinskin teatterin uudella kakkosnäyttämöllä Valeri Gergijeville omistetun oopperan Vasuri. En minä sitä ollut ehtinyt ihmetellä, sen sijaan monta muuta ihmettä näin, koin ja kuulin illan kuluessa. Ihmettelin, kuinka kirppu, keisari ja kokotti mahtuvat samaan oopperaan. Hämmästelin mistä pölyisestyä arkistosta Leskovin Vasuri oli kaivettu esiin. Huokailin patrioottisten äänenpainojen myötä. 

Marinskin teatterin tilaama Rodion Shtshedrinin sävellystyö on omistettu Gergijeville. Shtshedrin rakastaa Leskovia ja Leskov taas Venäjää.

Oopperan vasuri, tulalainen mestariseppä, joutuu vastustamaan englantilaisten houkutuksia jäädä Englantiin taottuaan mikroskooppiselle kirpulle vilttitossut ja rukkaset ja näin kerrassaan äimistytettyään ylpeät engelsmannit. Houkutuslintuina livertelevät nykypäivästä reväistyt naikkoset, joiden rinnalla tulalaismestari on täysi maalaistollo. Mutta tämä kierosilmäinen antisankari ei antaudu kiusaukselle, vaan laulaa haluavansa kotiin, kotiin, pian, pian, sinne minne kuulun.

Esitelehtisen mukaan kaikki venäläiset tuntevat Leskovin tarinan vasurista. Nopean kyselyn mukaan nuoremmista venäläisistä ei kukaan.  

Jokin tässä mättää. Voi olla että Leskov on nousussa. Voi olla että musiikki on upeaa (tässä suhteessa olen nöyrä: olen niin epämusikaalinen etten ymmärrä sen neroutta). Voi olla että kaipuu ja paluu kotimaahan on vain kaunis sattuma. Voi olla mutten usko.
 
Kun kirppusirkukselta ehdin, katselin uutta salia, jossa vierailin ensimmäistä kertaa: vaaleaa puuta, tyylitietoista, yksinkertaista. Kaikki oopperan ja baletin vanha venäläinen glamuuri puuttuu. 

Mutta loppuaplodien aikana tulee vielä yksi yllätys: jaetaan kansainvälinen palkinto 'humanitääristen yhteyksien kehittämisestä ja vahvistamisesta Itämeren alueen maissa'. Sen saa Valeri Gergijev, Rodion Shtshedrin, Maja Plisetskaja (edellisen kanssa naimisissa) ja Eri Klas. Yksi palkinnon myöntäjistä on Tsentr natsionalnoi slavy, Kansallisen kunnian keskus.  

Eeva-Liisa

Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Vasuri on kertomus tulalaisesta kierosilmästä vasurista ja teräksisestä kirpusta, suomentaneet Lyyli Grönlund vuonna 1981 ja Vappu Orlov vuonna 2004.

KESÄTEATTERIAKO?

Ei, ei Pietarista kesäteatteria löydä. Sellaista, jota meillä kutsutaan kesäteatteriksi: klassikkoja Pyynikinharjun pyörivällä lavalla tai paikallisia, amatöörivoimin kesäisessä kotiseutumaisemassa toteutettuja romanttisia komedioita tai paikkakunnan historiasta kertovia tarinoita.

Mutta kyllä teatterit toimivat kesälläkin. Mikko katsoi avantgardea, minä taas näin tänä heinäkuuna Salvador ja Gala Dalin elämästä kertovan komedian Gala Dalin oikku ja Jevgeni Jevtushenkon runojen ja latvialaisen Raimond Paulsin musiikin ympärille kootun näytelmän, Paluu rakkauteen.

Katsoessani Estraditeatterin näytelmää puolihullusta nerosta, Dalista, tajusin, että vaimo Galahan oli venäläinen. Siitä venäläisen yleisön innostus. En tiedä, onko Aram Hatshaturjanin vierailu Dalin luona historiallisesti tosi, mutta herkullinen se on: livreepukuinen ja valkohansikkainen hovimestari ottaa kyllä Neuvostoliiton lähettilään Hatshaturjanin juhlallisesti vastaan, majoittaa kuin hotelliin ja keskustelee kohteliaasti ulkoa opetelluin venäläisin kohteliaisuusfraasein. Mutta hyvää alkua pitemmälle säveltäjä ei pääse... Aika kuluu, ja kuluu, ja kuluu. Niinpä Hatshaturjanille alkavat hyvinvarustetun, mutta suljetun, residenssin juomat maistua yhä paremmin - isäntäparin loistaessa poissaolollaan.

Koko komedia kiertyy tämän tragikoomisen episodin ympärille: kuinka Dali ja Gala selvittävät lievästi sanoen kiemuraisia välejään, mutta elävät samalla täysin symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Ja keskustelevat mitä tehdä vieraalle, jota kummallakaan ei ole aikaa - tai halua - tavata.

Komedialta ei syvällisiä pohdintoja odota. Dalin ja Galan hurja, hullu rakkaus ja Hatshaturjanin - vai peräti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton -  pyrkimys päästä maailmankuulun Dalin puheille Galan avulla, on yksinkertaisen inhimillistä ja tunnistettavaa. 

Baltiski Domin (Baltic House, Itämeren talo) näytelmä peilaa Neuvostoliiton 60-lukua runoilija Jevgeni Jevtushenkon elämäntarinan ja runojen kautta. Runoilija on elänyt ja elää nykyään 81-vuotiaana pitkiä kausia ulkomailla, erityisesti Amerikassa.

60-luvun intelligentsiaa, runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita, näyttelevät nuoret 2010-luvun näyttelijät ovat uskomattoman monitaitoisia: he laulavat, lausuvat, tanssivat, tekevät akrobaattitemppuja, rullaluistelevat mestarillisesti. Kun taas Jevtushenkon roolia näyttelevä iäkäs mies jää kaikin tavoin niin roolihahmossaan kuin näyttelijänä heidän jalkoihinsa: liikunnallisesti, pukeutumisessa, taitojen esittelyssä. Samalla hän on näyttämön koskettavin hahmo: ei yli-ihminen, vaan rosoinen ihminen tunteineen, runoineen.

Runoilija on kirjoittanut Neuvostoliitossa vaietuista aiheista, kuten tunnetuimmassa runoelmassaan Babi Jar, jossa hän kertoi juutalaisten joukkomurhasta Kiovan liepeillä vuonna 1941. Hän esitti maan virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, vaikka toisaalta häntä kohtaan on esitetty voimakkaita syytöksiä takin kääntämisestä: sopivasti kritiikkiä, mutta vain kulloisenkin poliittisen tuulen myötäisesti. Kaikki eivät myöskään anna hänen kirjalliselle tuotannolleen kummoistakaan arvoa, vaikka hän on niin kotimaassaan kuin ulkomailla nimekäs ja runsaasti palkittu.

Jevgeni Jevtushenkoa koskevien ristiriitaisten ja täysin vastakkaisten arvioiden vaivaamana jää näytelmän sanoma minulle epäselväksi. Osa näyttämösovituksen hienovaraisista viesteistä liittynee tuon ajan ja nykyajan suhteen peilaamiseen, ne ovat piiloviestintää, jota on toisissa olosuhteissa eläneen vaikeaa havaita. Viestit havaitsee ja tunnistaa eletyn, käsinkosketetun ja koetun kautta.

Eeva-Liisa

  

HEINER MÜLLER HÄMMENTÄÄ

kuva V. Vasiljev

Heiner Müller (1929 - 1995) oli merkittävimpiä saksalaisia näytelmäkirjailijoita, jonka tekstejä on Suomessa esitetty melko vähän. Itse muistan Annette Arlanderin hienon tulkinnan ”Minä jäätynyt myrsky” Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1988 sekä kuunnelmaversion ”Hamletinkoneesta” 1989. Tänä keväänä pietarilaisessa ”Prijut komedianta” -teatterissa uuden polven ohjaaja Dmitri Volkostrelov lähti kaatamaan jähmettyneitä teatterikäsityksiä Müllerin novellista dramatisoidulla esityksellä ”Любовная история” (Rakkaustarina). Esitteen mukaan se on tarkoitettu niille, jotka ovat perillä teatterin uusimmista virtauksista. Volkostrelov riisuu esityksestä ohjaajan ja näyttelijäntyön gloorian. Työtä on ylistetty, mutta toisaalta Volkostrelovia väitetään demagogiksi ja provokaattoriksi.

Heiner Müllerin mukaan teatterin ei pidä tehdä tulkintaa tekstistä. Teksti on itsenäinen osa esitystä ilman arvottamista, maalailua tai tulkintaa, samoin myös äänet, musiikki ja näyttämökuvat. Tulkitseminen kuuluu katsojalle, se ei voi tapahtua näyttämöllä. Volkostrelov ei esitä katsojille omia näkemyksiään, vaan asettaa heidät osaksi esitysprosessia. Katsoja joutuu huomion kohteeksi ja tuntee olonsa epämukavaksi, kun häneltä viedään tarinan seuraamiseen liittyvä mielihyvä. Hän yrittää puolustaa petettyjä katsomisodotuksiaan ja alkaa reagoida voimakkaasti tapahtumiin. Käyttäen yksinkertaisia teatterin keinoja (toisto, tunteista riisuminen, tarinan pilkkominen episodeihin, kohtausten katkaisu esiripulla, jähmettyneet kohtaukset) Volkostrelov saa katsojan tilaan, jossa tämän on vaikea hillitä itseään. Tuo tila on olennainen osa esitystä eikä se pääty esiripun sulkeutumiseen. Esitys jatkuu katsojan päässä. 

Katsoin esityksen heinäkuussa. Juoni on yksinkertainen: sukupuolten välisestä tasa-arvosta kiinnostuneen opiskelijan ja tehtaan tytön rakkaustarina alusta loppuun (opiskelijan ihanteiden kuihtuminen tytön tullessa raskaaksi). Kumpaakin esitti kaksi eri näyttelijää. Aluksi jokainen neljästä näyttelijästä kävi vuorollaan parin minuutin verran seisomassa ääneti ja liikkumatta yleisön edessä. Seuraavaksi kukin näyttelijä esitti vuorollaan saman monologin. Mies vaihtui naiseen, nainen mieheen, millä korostettiin tasa-arvon ideaa. Teksti kertaantui nauhalta tulevana puheena sekoittaen äänet ja henkilöt toistensa kaltaisiksi kuin lavasteena olevat juomalasit (tyttö valmisti laseja tehtaalla). 

Esityksen jatkuessa samanlaisena yleisö alkoi hermostua, kännykät välkkyivät, kuului supinaa ja jupinaa. Ensimmäiset poistuivat ennen puoltaväliä. Eräs pukumies nousi seisomaan ja alkoi repiä äänekkäästi ohjelmalehtistä. Oletettua loppukohtausta toistettiin niin kauan kuin salissa oli yleisöä. Esirippu vedettiin kiinni. Mikäli väki jäi paikoilleen, se avattiin ja kohtaus esitettiin uudestaan. Nariseva esirippu sulkeutui ja avautui. Jonkin ajan päästä vahtimestari sytytti valot katsomoon, avasi oven ja vinkkasi yleisöä poistumaan. Näyttelijät jatkoivat. Ohjaaja tuli keräämään penkeille jääneitä roskia. Vieressäni ollut keski-ikäinen nainen sanoi määrätietoisesti: ”Katsotaan kuka lähtee ensin, me vai he!” Lopulta väki alkoi siirtyä kohti ovia. Esirippu sulkeutui viimeisen kerran ilman loppuaplodeja (ja katsojia). Jäi epäselväksi oliko esitys sittenkään loppunut. Hämmentynyt yleisö jäi pienissä ryhmissä keskustelemaan ruuhkaiselle Sadovaja-kadulle. Ohjaaja vaikutti tyytyväiseltä.

Mikko

VALOA JA VARJOA

20.7.2013

Rembrandt Harmenszoon van Rijn oli menettänyt kaiken: vaimonsa Saskian, kaksi muuta naista ja elämänkumppaniaan, kaksi tytärtään, kolme poikaansa, omaisuutensa. Suosio oli alamaissa. Hän itse oli köyhä ja yksinäinen. Kuitenkin hän oli ollut mies, joka oli halunnut paljon, saanut paljon, mutta myös tuhlannut ja menettänyt, käynyt oikeusjuttuja ja toimituttanut poikansa äidin mielisairaalaan. 

Elämänsä viimeisinä vuosina hän maalasi työn Tuhlaajapojan paluu, joka on Eremitaasissa, Pietarissa. Tiettävästi Katariina Suuri hankki työn Eremitaasin kokoelmiin 1760-luvun loppupuolella. 

Kävin taidemuseossa arkipäivänä talvella, kun oli täysin rauhallista ja sain kulkea yksin museon käytäviä ja viipyä katsomassa jokaista työtä niin kauan kuin halusin. En oikeastaan halunnut nähdäkään muita töitä kuin Tuhlaajapojan. Olin halunnut nähdä sen jo kauan. Toki olin nähnyt sen useamman kerran, mutta aina nopeasti, kiirehtien, osana ryhmää tai muuten itse itseäni piiskaten näkemään enemmän.   

Ensimmäistä kertaa näin työn keskellä olevan haalean, häilyvän hahmon. Hahmo järkyttää: mitä tuo epämääräinen ihminen tekee keskellä upeaa maalausta? Eikö olisi riittänyt, että vanha, viisas, rakastava isä kauniissa punaisessa viitassaan olisi ottanut vastaan poikansa, joka oli tuhlannut osuutensa isän omaisuudesta? Eikö siinä olisi jo ollut maalauksen aihe?

Se ei riittänyt Rembrandtille. Hän maalasi työhönsä muitakin henkilöitä, joista useiden tulkintojen mukaan oikealla oleva punaviittainen mies on vanhempi veli. Se, joka oli jäänyt isänsä luo kotiin ja hoitanut kaiken aina mallikelpoisesti. 

Mutta minua puhuttelee teoksen keskellä oleva varjossa oleva hahmo: kuka hän on? Mitä hänen silmänsä kertovat? Miksi hän nojaa pylvääseen, aivan kuin ei pysyisi pystyssä muuten, vai piilotteleeko hän?

Lähdin museosta kevättalven valoon, mutta aistin myös varjon, ja aloin oivaltaa, että kaikkea ei ymmärrä valossa.

Eeva-Liisa

Hollantilainen Rembrandt Harmenszoon van Rijn (1606 - 1669) maalasi Tuhlaajapojan paluun arviolta vuosina 1668 - 1669.  

Henri J.M.Nouwen: The Return of the Prodigal Son - A Meditation on Fathers, Brothers and Sons. 1992. - Anna-Maija Raittilan suomennos: Kotiinpaluu. Kirjapaja 2004.