tiistai 22. maaliskuuta 2016

Paluu idästä länteen - uusi blogi Sijamuotoja

Tervetuloa seuraamaan uutta blogia nimeltä Sijamuotoja, joka löytyy osoitteesta:

sijamuotoja.blogspot.com

Blogia kirjoittaa toinen Potjomkinin päivien kirjoittajista eli Eeva-Liisa, joka on palannut koti-Suomeen ja on hämmentävän usein hämmästynyt, häkeltynyt, hälyttynyt tai huolissaan. Olen onnekas, jos saan jakaa osan näistä kokemuksista. Toisaalta, blogin ei ole tarkoitus olla vain paluumuuttajan parkunaa, vaan myös leikkimielistä mitä monimuotoisempaa puhetta, sijamuotojen viljelyä ja hurmaavia sormiharjoituksia.

Eeva-Liisa

PS sijamuodothan ovat tässä puhdas tekosyy, tosiasiassa tuskin muistan kuinka monta sijamuotoa suomen kielessä on... kouluaikoinani niitä väitettiin olevan viisitoista, mutta ainakin yksi tai kaksi sijaa oli kuollut. Syvä kumarrukseni niille, jotka ovat oppineet tai opettelevat kielemme tolkuttomuuksia. Lisää kaikenlaisista tolkuttomuuksista tulevissa blogiteksteissä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Para!



Blogimme ajatus on omien kokemusten pohjalta kuvata elämää Pietarissa. Eeva-Liisa on tuonut esiin ainutlaatuisia havaintoja ja teemoja. Lopetan päivittämisen, sillä omat välittömät kokemukseni kaupungista ovat vähenneet matkojen harventuessa.
Aloitimme orastavan toiveikkuuden vallassa. Viime vuosien tapahtumat Venäjällä muistuttavat Shakespearen kuningasdraamoja, joissa riidellään, juonitellaan ja tuhotaan vastustajat. Juuri ennen opposition mielenosoitusta sen johtaja murhataan. Syylliset löytyvät salamannopeasti. Osa kansasta siirtyy tyrannin puolelle, muut vaikenevat. Isänmaanrakkaus vaihtuu apatiaan: rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Zvagintsevin ”Leviatan” on masentava kuvaus tilanteesta, jossa korruptoitunut valtakoneisto murskaa yksilön. Avoimeksi jää, onko nimi Leviatan enteellinen (tarun Leviatan nielee auringon). Vai onko päähenkilö Kolja kuin raamatun Job, joka epäinhimillisten kärsimysten jälkeen saa kokea armon? Elokuvassaan ”Pioneerisankarit” Natalia Kudrjašova kertoo omasta 30+ sukupolvestaan siitä, millaisia ovat viimeiset pioneerileirien kasvatit. Kyseessä on toimelias sukupolvi, joka täyttää elämänsä työllä, matkustamisella, kodin rakentamisella. Kuitenkin mielen valtaa tyhjyys. Idealistisen kasvatuksen ja nykytodellisuuden ristiriita on räikeä.”Nyt on toisenlainen aika, johon kyllä sopeudumme mainiosti, mutta itsensä tunteminen todella eläväksi ihmiseksi on erittäin vaikeaa”, sanoo Kudrjašova. Materialismin sijaan hänen sukupolvella on tarve ”suurempaan hyvään”.
Alakuloisista näkymistä huolimatta: Pietari muuttuu alituisesti, se on yllättänyt minut positiivisesti lukuisia kertoja ja tekee niin edelleenkin. Varmuuden vuoksi hyvästelen lukijat ”Kolmen sisaren” Olgan sanoin:
”Aika kuluu ja me lähdemme iäksi, meidät unohdetaan, meidän kasvomme ja äänemme unohdetaan, unohdetaan montako meitä oli, mutta meidän kärsimyksemme muuttuvat iloksi niille, jotka tulevat elämään meidän jälkeemme, onni ja rauha koittavat maan päällä ja hyvillä sanoilla siunaten muistetaan niitä jotka nyt elävät”. (suom. M. Anhava) 




tiistai 26. tammikuuta 2016

On aika sanoa hyvästi...

Viisi vuotta on pitkä aika. Sanotaan, että aika menee nopeasti. En ole samaa mieltä. Aika on aina erilaista. On pitkää aikaa, ja lyhyttä. On odottavan aikaa, ja odotettua, ohikiitävää aikaa. On tullut aika sanoa hyvästit Pietarille.

Minä lähden, Pietari jää. Pietariin jäävät myös minun muistoni. Ja se aika, jonka olen elänyt. Minunkin aikani jää elämään Pietariin. Ajatus lohduttaa minua.

Kiitos teille lukijat, on ollut hyvä tietää että joku lukee blogia aina silloin tällöin, että joku on kanssamme. Lämmin kiitos myös kommenteista.

Eeva-Liisa ja Mikko (haluatko Mikko kirjoittaa omat hyvästit?)

lauantai 9. tammikuuta 2016

Sfinksi vai troikka, tsaari vai aivan tavallinen vaari?




 
"Pietarilla on aina kahdet kasvot. Ne on halkaistu kuin uusien sfinksien kasvot, joiden takana on Krestyn vankila. Älyllisen masokistin suurinta nautintoa on keskustella kulta- ja hopeakaudesta, ja Suuren kaupungin ainutlaatuisesta kohtalosta."

Kävelyilläni kohtaan useita kuvia, mutta totta on että usein ne viittaavat menneeseen, harvoin tulevaan tai läsnä olevaan. Mietin mikä voisi olla tämän päivän Pietarin - tai miksei saman tien Venäjän, vaikka mielelläni rajoitankin pohdintani ympärilläni sykähtelevään kaupunkiin - symboli, kasvokuva?

Joululomilta palattuani olen kiinnittänyt huomiota, taas kerran, julkisen tilan kuviin. Uuden vuoden ja joulutoivotusten kuvat tulevat traditiosta ja historiasta: televisiossa Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill joululiturgiaa toimittamassa, kadulla on kuvia tsaari-Venäjän ajasta, mahtavista ruhtinaista ja vanhoista maaseutuperinteistä kuten kelkka-ajeluista troikalla - niin ja olihan hämmästyksekseni jo katumainos tulevasta prokuraattorin eli syyttäjäviranomaisen päivästä. Täällä lukuisilla eri ammattikunnilla on omat juhlapäivänsä. Minkälainen symboli, minkälaiset kasvot olisivat syyttäjäviranomaista esittävässä kuvassa?  

Tulin pohtineeksi kuvien symboliarvoa, kun luin Jelena Hellberg-Hirnin teosta Leninburgista eli matkaa Pietarista Leningradiin ja taas Pietariin. Kiintoisasta kaupunkiarkkitehtuuria, kaupunkikuvaa ja symboleja historiaperspektiivistä luotaavasta teoksesta poimin tähän vain kysymyksen, joka kiteytyy siihen, mistä ajasta ja minkälaisesta maailmasta kertovat tämän päivän julkisen tilan kuvat ja muut symbolit Pietarissa? Mietin kuumeisesti olenko nähnyt tästä päivästä tai lähitulevaisuudesta kertovia symboleja, jotka eivät ole mainosten mekasta lainattua siirappihöttöä tai menneisyyden haikailua? Olenko nähnyt kuvaa, jossa olisi tämän päivän pietarilaiselle viesti jostain, mikä herättää toivoa, uskoa ja iloa tästä päivästä tai tulevasta? Miten olisi pieni kannustus vaikkapa aivan tavalliselle, joskin kunnolliselle ihmiselle, vaikkapa jollekin tämän päivän kurimuksessa kituuttavalle eläkeläisvaarille tai -mummolle?

Samalla kun pohdin tätä, mietin sydän syrjälläni, teenkö oikeutta rakkaalle viiden vuoden aikaiselle kotikaupungilleni, onko asia mitenkään paremmin Helsingissä ja muualla?

Eeva-Liisa

Elena Hellberg-Hirnin englanninkielinen alkuperäisteos: "Imperial Imprints. Post-Soviet St.Petersburg". Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2003. Lainaukset suomennoksesta, SKS:n toimituksia 1273, Helsinki 2010.




sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Valoa

Jouduin pohtimaan mikä minulle on tärkeää asunnossa. Tietysti se, että se on koti. Mutta kuinka asunnosta tulee koti? Minulle - näin uskon - tärkeintä on valo. Muistan hetken yhdessä Helsingin asunnoistani aikoja sitten, kun valo yhtäkkiä siilautui sälekaihtimien välistä ja valaisi vaatimattoman asuntoni. Siitä hetkestä paikasta tuli koti.

Pietarin kodissa parasta on ollut valo. Aurinko nousee Taurian puiston takaa, vaikka aluksi ei ole kuin aavistus, tiiraan keittiön ikkunasta pimeään ja tiedän että siellä on valoa. Ja joka aamu on ihme tapahtunut: valo on saapunut, vaikka jos ajattelen tätäkin hämärää ja sateista päivää, valo on enemmän uskon kuin näkemisen asia.

Jossain vaiheessa aamua siirryn olohuoneeseen, valo seuraa minua. Aurinkotervehdys tulisi aika luontaisesti, vaikka tosiasiassa joogaan enimmäkseen piikkimatolla. Huomaan valon lisääntyvän hetki hetkeltä.

 
Kerran kollega vaimoineen kävi kylässä. Oli varhainen sunnuntai-iltapäivä, talvella. Juuri sinä päivänä sattui olemaan kirkas auringonpaiste, jota valui joka ikkunasta huoneisiin. Kollegan vaimo purskahti itkuun. Hän kertoi kaipaavansa suunnattomasti valoa, koska he asuvat upeassa, tilavassa huoneistossa, mutta sisäpihalle päin. Oivalsin sen, mitä olin jo intuitiivisesti tiennyt: hulppeinkaan sisustus tai tilavinkaan asunto ei voi tarjota sitä, minkä luonto antaa ilmaiseksi, valon.

Eeva-Liisa



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Lähiklubilla

Aleksei Tshizhik
Eilen lähdin vihdoin Shpalernaja-kadun JFC-jazzklubille. Konserttia veti Andrei Kondakov - jazzmusiikin säveltäjä ja pianisti, klubin taiteellinen johtaja. Lipuissamme luki aivan toisten taiteilijoiden nimet, emmekä saaneet mitään selitystä sille, mistä muutokset johtuivat. Rauhoituimme, kun yleisö ei vaikuttanut pettyneeltä, vaan vaikutti lähinnä olevan haltioituneen odotuksen vallassa.   

Kondakov esitteli Aleksei Tshizhikin, joka soittaa vibrafonia viidellä palikalla tai puusauvalla ja klubin tiedotteen mukaan hallitsee tekniikan ainoana maailmassa. Tshizhik on soittanut Placido Domingon ja Rostropovitshin kanssa ja häntä pidetään yhtenä alansa maailman tähtenä.

Kondakov, Tshizhik ja kontrabasisti Grigori Voskoboinik soittivat useita Kondakovin ja Tshizhikin kappaleita. Istuimme aivan lähellä soittolavaa, improvisoinnin ilo läikkyi ja kuohui. Aloin ymmärtää mitä on virtuoosimainen esitys. Pietarissa ei ole harvinaista eksyä konserttiin, josta ei tiedä mitään - ja huomata olevansa ainutlaatuisessa maailmanluokan esityksessä.

Eeva-Liisa

JFC jazz-klubi, Shpalernaja ulitsa 33, Pietari.

Aleksei Tshizhik ja Andrei Kondakov
Grigori Voskoboinik




 


lauantai 28. marraskuuta 2015

Edith Södergran ja kissa

 




Mikä oli Edith Södergranin ajatus, kun hän kirjoitti Totti-kissasta suurin piirtein näin: "Ei kaikkia olentoja ole luotu sitä varten, että niitä niin rakastettaisiin." Käännös Totti-kissan venäjänkielisestä muistomerkistä Raivolasta, en ole löytänyt Södergranin tekstiä ruotsiksi, jolla kielellä oletan hänen sen kirjoittaneen.

Tarkoittiko Södergran, että toiset ovat luotu rakastettaviksi, rakastetuiksi - ja toiset eivät? Vai tarkoittiko hän, että toiset - kuten nähtävästi hänen Totti-kissansa - ovat niin itsenäisiä, että he eivät tarvitse rakkautta, ainakaan siinä määrin kuin sitä heille suotaisiin? Vai kirjoittiko Södergran itsestään?

Salaperäinen ajatus kiehtoo. Mutta myös Södergranin viehtymys kissoihin kiehtoo. Tämän rakkauden ja suuren arvoituksen Södergran kutoo runoihinsa, joissa useammassa kuin yhdessä kissa edustaa syvää ystävyyttä, jossa itsenäisyys ja sydämen pohjattomuus säilyy, mutta jaetaan.

Eeva-Liisa

Maailmassa ei kellään ole aikaa paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.

Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla
ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden neljänätoista vuotena.



Edith Södergran syntyi 4.4.1892 Pietarissa ja kuoli 24.6.1923 Raivolassa. Hänen muistomerkkinsä sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella veden äärellä. Aivan lähellä on Totti-kissan muistomerkki. Molemmat muistomerkit sijaitsevat lähellä Raivolan ortodoksista kirkkoa. Parhaillaan pieni ortodoksinen kirkko jää tiilisen uudisrakennuksen varjoon: aivan tien viereen rakennetaan mahtavaa uutta kirkkoa. 

torstai 26. marraskuuta 2015

Intuition varassa

Olin ostanut summan mutikassa lipun Pietarin filharmonian konserttiversioon Don Juanista. Mozartia voisin kuunnella aina. Sen lisäksi minua kiehtoi mainoksen sanat: Djagilev, kansainvälinen taidefestivaali. Permiläinen ohjaaja, Theodor Currentzis, taas ei sanonut minulle mitään.

Siis kuka on Teodor Currentzis? Ja missä on Perm?

Theodor Currentzis on Ateenassa vuonna 1972 syntynyt kapellimestari, jolle Permin alueen liberaali kuvernööri lupasi vuonna 2010 rahoituksen, taiteellisen vapauden ja vapaat kädet johtaa kaupungin oopperataloa - Currentzisin uskaliasta lupausta vastaan muuttaa Perm "Uralin Salzburgiksi".

Permin kaupunki taas sijaitsee Kamajoen varrella Uralvuoriston länsirinteellä Venäjän ja Euroopan itäisimmässä kolkassa. Eli kaukana kaikesta, tai, kuten Currentzis ja hänen johtamansa orkesteri ja kuoro musicAeterna Permin Akteemisesta ooppera- ja balettiteatterista mahdollisesti kokee: se on kaiken - ja ainakin Currentzisin tavoitteleman autenttisen musiikin - keskipiste.

Currentzis pitää yön yli kestäviä harjoituksia, hän itse ja muusikot lähes asuvat oopperalla. Hänen suuri projektinsa on levyttää Wolfgang Amadeus Mozartin ja libretisti Lorenzo da Ponten yhteiset oopperat: Don Giovanni (Don Juan), Figaron häät ja Cosi fan tutte.

Pietarin filharmonian suuressa salissa kokemani konserttiversio Don Giovannista oli oopperallisin, hauskin, traagisin ja vauhdikkain tulkinta oopperasta, jota tanskalainen filosofi Soeren Kierkegaard on kutsunut maailman parhaaksi taideteokseksi.

Permin liberaali kuvernööri on kuulemma saanut kenkää. Paikalliset pomot eivät halua Currentzisin tyylistä vapautta. Venäjän kulttuuriministeriö on julkaissut linjauksen, jonka mukaan "Venäjä ei ole Eurooppa". Currentzis, jolla on Venäjän kansalaisuus, vastustaa ajatusta ja sanoo, että "itä ja länsi ovat Venäjän sielu ja ruumis".

Permissä - kaukana kaikesta, ja keskellä tärkeintä - eurooppalaiset, amerikkalaiset ja entisen Neuvostoliiton tasavaltojen laulajat ja muusikot pyrkivät täydellisyyteen Currentzisin johdolla.

Filharmoniassa törmäsin Allaan, taiteilijattareen, josta olen aiemmassa blogissa kertonut. Alla sanoi Ukrainassa asuvan miehensä ehdottomasti vaatineen häntä menemään Currentzisin esitykseen. Molemmat olimme sitä mieltä, että olimme oikeassa paikassa. Häntä oli ohjannut juuri esittävästä taiteesta väitellyt miehensä, minua intuitio.

Eeva-Liisa

Web-page: https://www.teodor-currentzis.com



tiistai 24. marraskuuta 2015

Nimipäivillä Pietarissa, mukavuusalueen ulkopuolella


En ole koskaan kuunnellut punkkia. En ole rock-ihminen. Punk-rock on minulle täysin tuntematon käsite, jos se on käsite. Tai termi tai joku sellainen. Mutta kun minut kutsuttiin nimipäiville, Pietarissa, menin.

Kuulin suuressa määrin sanastoa, jota en keskimääräisesti kovasti arvosta. Hiljaa mielessäni pelkäsin, mitä muut vieraat siitä ajattelevat.

Siinä sivussa näin ja koin jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokenut: hiljaista aitoa iloa. Sanottiin mitä todella ajateltiin. Jos kiukutti, kiukuteltiin. Jos itketti, itkettiin. Sai olla ikävä äitiä ja isää, vaikka oli aikuinen. Riidan jälkeen tehtiin sovinto.

Käväisin Pertti Kurikan nimipäivillä. Ai niin, punk-rock. En taida vieläkään olla sen kummemmin punk- kuin rock-ihminenkään, mutta mukavuusalueelta hieman loitommas etääntyminen karaisee.

Eeva-Liisa

Suomen elokuvaviikko Pietarissa 20. - 26.11.2015. Dokumentti Kovasikajuttu elokuvateatteri Aurorassa 24.11.2015.


"Aina mun pitää siivota
Aina mun pitää tiskata
Aina mun pitää käydä töissä
Aina mun pitää käydä lääkärissä
En saa mennä koneelle
En saa edes nähdä kavereita
Aina mun pitää olla kotona
Aina mun pitäis olla kunnolla
Aina mun pitää levätä
Aina mun pitää nukkua
Aina mun pitää herätä
Aina mun pitää käydä suihkussa..."

Punk-yhtye Pertti Kurikan nimipäivien laulun sanoitusta mukaillen





maanantai 16. marraskuuta 2015

Rakkaus, vapaus, sankaruus, Brodski

 
Viime kesänä suurissa katujen yllä riippuvissa  Sergei Bermenjevin valokuvanäyttelyn mainoskylteissä luki: "Mahdoton on Venäjällä aina mahdollista maan sankarien ansiosta."

Sitten kyltti vaihtui toiseen: "Rakkaus, mitä se on?"

Vain muutaman askeleen päässä luin: "Vapaus ilmenee dialogissa."
Ja vielä muutama askel ja törmään Josif Brodskin runoon:

"Jäähyväisiksi - ei ääntäkään.
Grammofoni seinän toisella puolen.
Tässä maailmassa ero
on vain uusi lähtökohta."


Eeva-Liisa


lauantai 31. lokakuuta 2015

Haluaisin mainita kaikki nimeltä...

Pyhäinpäivän sää alkaa olla jo kylmä, ilma raaka. Lähden kuitenkin liikkeelle, sovimme tapaamisesta metroasemalla, josta lähtee bussi numero 75. Perillä näen vihreän korkean aidan, jossa on portti. Kun siitä astuu sisään, saapuu metsään tai puistoon, jossa kasvaa tavattoman korkeita mäntyjä. Ohitamme vihreän rakennuksen, valtavan ison kellon. Nainen lähestyy sitä ja kumauttaa. Ääni jää yksinäisenä soimaan korkeiden mäntyjen joukkoon.

Olemme Levashovon hautausmaalla. Tänne alettiin tuoda poliittisten vainojen uhreja vuonna 1937 jatkuen vuoteen 1954. Naiset, miehet ja lapset tapettiin muualla, useimmat ampumalla, ja tuotiin öisin isoilla kuorma-autoilla joukkohautoihin aitojen suojassa. Levashovossa on yhteensä lähes 47000 ihmisen viimeinen leposija. Muistohautausmaa avattiin vasta vuonna 1989.

Kuljen varjoisilla kujilla. Löydän juutalaisten, ukrainalaisten, assyyrialaisten, inkeriläisten, suomalaisten, virolaisten, puolalaisten muistomerkit. Merkillisin on kuuromykkien muistomerkki: kuuromykkien järjestöä syytettiin fasismista.

Hautausmaalla on puhdas, raikas ilma, jota on hyvä hengittää. Kuin lopulliseksi tuomioksi niille, joille ihminen oli vain Moolokin kitaan tuhoutuvaa lihaa.

Eeva-Liisa
Haluaisin mainita kaikki nimeltä... Anna Ahmatova.

Kuuromykkien muistokivi.

Totalitarismin Moolokin kita. Muistomerkki Levashovon hautausmaan ulkopuolella.



 




perjantai 30. lokakuuta 2015

Sipulin halkaisemisen kysymyksiä

Mihail Nesterov: Pavel Florenski ja Sergei Bulgakov
Puoliksi intuitiosta, puoliksi muistin pohjalla kyteneestä tunnistamisesta etsiydyin Pietarin filosofian päivillä pyöreän pöydän keskusteluun, joka oli omistettu Pavel Florenskille, aiheena oli Tiede ja uskonto: dialogin ongelmia.

Tutkijat alustivat aiheesta lyhyin ja ytimekkäin puheenvuoroin, ilman paperia. Ytimekkyys johti siihen, että kaikki ei avautunut ilman syvällistä paneutumista kysymykseen ja käsiteapparaatin omaksumista.

Kiintoisin - ehkä myös helpoiten avautuva - oli viimeinen puheenvuoro, jonka piti isä Vladimir. Hän kuittasi koko ongelman toteamalla, että ongelmaa ei ole. Tiede on asioiden ja ilmiöiden esittämistä symbolisesti. Ja lisäsi: "Lukekaa Florenskia!"*

Pavel Florenski (1882 - 1937) oli - monien muiden toimiensa ohella filosofi, matemaatikko, sähköinsinööri, keksijä ja uusmarttyyri - ortodoksinen dogmaatikko, joka seurusteli Sergei Bulgakovin (1871 - 1944) kanssa. Bulgakovia pidetään yhtenä 1900-luvun nimekkäimmistä ortodoksisista teologeista. Molemmat tunsivat luonnollisesti hyvin Vladimir Solovjovin ajatuksia (1853 - 1900), jonka oppi pyhästä viisaudesta, Sofiasta, herätti huolta oikeaoppisuudesta ja syytöksiä kerettiläisyydestä.Näihin kolmeen ortodoksisen kirkon oppineeseen viittasi usea puhujista. 


Isä Vladimir selvitti eroa käsitteiden 'dushevnost' ja vastaparina 'duhovnost' välillä Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilön Raskolnikovin kautta: hän oli sielullinen, mutta ei hengellinen. Isä Vladimirin käsityksen mukaan koko Dostovjevskin tuotanto koskee juuri tätä eroa.

Tieteen ja uskonnon dialogia koskeva pyöreän pöydän keskustelu oli sipuli, joka halkaistiin ja josta paljastui kokonaisia maailmoita, vähintään kaksi. Tämä ei ollut tilaisuus, jossa sipuli olisi kuorittu kerros kerrokselta, eroteltu kerroksia ja viivähdetty sipulin kyynelehdittävissä oksideissa tai nautittu sen eteerisistä öljyistä. Sipuli on kaunis, kiehtova niin maultaan kuin aromiltaan, mutta äärettömän aikaa vaativa niin kuorittavaksi kuin ymmärrettäväksi. Sitä kai filosofia pohjimmiltaan on: kuka meistä ymmärtää sipulin?


Eeva-Liisa

Pietarissa järjestetään syksyisin filosofian päivät loka-marraskuussa. Ne ovat kaikille avoimet ja tänäkin syksynä erilaisia symposiumeja, pyöreän pöydän keskusteluja ja seminaareja oli yli 40 pitkin kaupunkia eri yliopistoissa, lehtien toimistoissa ja muissa, osin hieman ankeissakin, mutta jostain syystä sanoisin aiheeseen sopivissa tiloissa.

*Florenskin esseitä on koottu ja käännetty englanniksi teokseen: "The Pillar and the Ground of the Truth: An Essay in Orthodox Theodicy in Twelve Letters". Esseet vuosilta 1914 - 18.